Hanna Hauru on pienten lauseiden, mutta suurten tarinoiden kirjoittaja Oulusta. Mieleen tulee Petri Tammisen kirjoitustyyli, mutta molemmat tiiviin tekstin kirjoittajat ovat kuitenkin aivan omaäänisiä.
Jääkansi on pieni kirja "runokirjan kokoinen", ja siinä on 116 sivua, jotka ovat runokirjamaisesti vajaita. Siinä ei ole yhtään turhaa sanaa. Kirja kertoo erään perheen tarinan sodanjälkeisessä Suomessa lyhyin toteavin lausein, niukasti. Tarinassa ei ole mitään kaunista. Ainoan lämpimäksi luonnehdittavan kohtaamisen tarjoaa pyykkärimuori, joka tarjoaa vanhoja rättejä kuukautissuojaksi ja henkaria sikiön lähdetykseen. Ai, niin toihan äiti kerran sentään puolukkasurvosta!
Mielenkiintoista on, että Haurun pieni romaani kilpaili samassa Finlandia-palkintokisassa kuin Miki Liukkosen O, lähes 900-sivuinen ajatuksenvirralla kirjoitettu möhkäle, johon yritin tutustua. Jos näistä kahdesta olisi pitänyt valita, olisin valinnut Jääkannen.
Jääkansi on kauhistuttava ja kauhea tarina, josta ei pääse eroon. Takakannessa olevan Aamulehden arvion mukaan: "Haurun kirjat toimivat salakavalasti: ne ovat nopeita lukea, mutta niitä on vaikea unohtaa." Kirjan loppuratkaisu on looginen seuraus kaikesta. Kirjan kannessa avautuu kaunis näkymä, edes siinä. Hieno kirja tämä kuitenkin on kaikesta rumuudestaan huolimatta.
Wikipedian mukaan Haurun teosten maailma on useimmiten karu ja rikkirevitty, julmuudessaan ja terävyydessään inhorealistinen. Myös myyteillä ja symboleilla on vahva osa kerronnassa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Hanna_Hauru
Muut Haurun teokset taitavat ansaita myös huomiota. Minullakin ne ovat vielä lukematta, mutta kiinnostaa kyllä tutustua niihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti