"Kaikki anteeksi on Laura Mannisen tiivistunnelmainen ja tarkkanäköinen esikoisromaani - väkevä puheenvuoro parisuhdeväkivallasta, perheestä, häpeästä ja vaikenemisen kulttuurista sekä onnistumisen pakosta." (Kirjan takakansitekstiä)
Olen samaa mieltä tiivistunnelmaisuudesta. Kirjaa lukee kuin dekkaria, paitsi, että sitä se ei ole. Se on valitettavasti Mannisen omakohtaisesti kokemaa ja totta.
On käsittämättömän ihana ja kaikki ystävät ja sukulaisetkin hurmaava mies, on nopea ja kiihkeä rakastuminen, on nopeasti etenevä rakkaussuhde.
Pian on kuitenkin hallitsematonta mustasukkaisuutta, arvaamatonta mielialojen vaihtelua, nöyryyttämistä ja väkivaltaa. On itkua, katumusta ja lupauksia, ja hurmaava puoli miehestä saa kaikki anteeksi, uudelleen ja uudelleen.
Varoitusmerkkejä on näkyvissä alusta alkaen, mutta rakkausko niitä estää näkemästä? Koko ajan mietin, miksi Laura neuvottelee? Miksi Laura uskoo? Miksi Laura antaa kaiken tapahtua? Miksi Laura ei lähde? Miksi niin monelle narsistin tai alkoholistin tai väkivaltaisen kumppanin puolisolle käy samalla tavalla koko ajan tälläkin hetkellä? Häpeä jähmettää. Pettymys hämmentää. Suojelunhalu voittaa.
Narsisti tai hurmaava psykopaatti ottaa toisen ihmisen hallintaansa. Toisesta tulee puolustuskyvytön ja pelokas, ja hän alkaa uskoa syytöksiin. Minäkuva vääristyy ja ihminen alkaa muuttaa toimintaansa, on koko ajan varuillaan ja valmistautuu uusiin iskuihin pienentämällä itsensä, olemalla mahdollisimman vaaraton, toimimalla mahdollisimman oikein.
Kirja lukeminen osui minulle hyvään kohtaan. Opin kirjasta persoonallisuushäiriöistä ja opin itsestäni. Opin, että ammattilaisten tuella suhteesta voi irrottautua. Omassa lähipiirissä tällaista ei onneksi ole, mutta narsisteihin olen törmännyt ja heidän tuhovoimansa myös tuntenut. Joskus alistuskuviot ovat monimutkaisia, ja niissä on mukana tukijoita ja apujoukkoja, mutta on silti kuunneltava itseään ja uskallettava pelastaa itsensä. Alistamiseen, kiusaamiseen ja hallitsemiseen ei tarvitse sopeutua, olipa kyse sitten nuoresta tai aikuisesta. Toivottavasti apua on saatavilla ja sitä uskalletaan hakea. Psykopaatiksi kai synnytään, mutta narsistiksi voidaan kai myös kasvattaa.
Kaikki anteeksi on hyvin kirjoitettu, mutta tuntui loppupuolella hieman pitkitetyltä. Myös lasten reaktioita jäin pohdiskelemaan. Päänäkökulma oli tietenkin Laurassa, mutta lasten osuus jäi ehkä turhan pintapuoliseksi. Oliko se tietoinen ratkaisu?
Laura Mannisen haastattelu Me naiset -lehdessä avautuu tästä linkistä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti