Pekka Tiilikainen: Radiomatkoja maailmalla

Välillä lukemisessa on hauska tehdä aikahyppyjä, jotka vain arvokas kirjastolaitos mahdollistaa. Tällaisen aikahypyn tarjosi Pekka Tiilikaisen Radiomatkoja maailmalla vuodelta 1957. Sain kirjan luettavaksi Raahen kaupunginkirjaston varastosta. Tällaisia aarteita ei saa äänikirjapalveluista, eikä kirjastolaitosta muutenkaan korvaa mikään.

Pekka Tiilikainen (1911 - 1976) oli uimari, esiintyjä ja Yleisradion pitkäaikainen urheiluselostaja, lempinimeltään ”Sinivalkoinen ääni” (https://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Tiilikainen. Luettu 19.6.2024). Muistan itsekin kuulleeni hänen mieleenpainuvaa, maalailevaa selostustaan lapsuudenkodissa, jossa usein kuunneltiin radiota. Silloin elettiin 1960-1970-lukua. Huomiota kiinnitti jo silloin, että tietoa tuli muustakin kuin vain itse tapahtumasta, jota selostettiin. Mielenkiinto kirjaa kohtaan syntyi juuri Tiilikaisen kielellisen ilmaisun vuoksi, ja kirja kyllä vastasi sen puolesta odotuksia.

Koska kirja on painettu 1957, on monet kirjassa mainitut henkilöt outoja, mutta juuri lapsuuden ja varhaisnuoruuden radio-ohjelmien ansiosta (ja myöhemmin televisiosta) löytyi myös tuttuja nimiä, kuten Kauko Käyhkö, Carl-Erik Creutz, Tauno Palo ja Hannes Häyrynen. Myös Metsäradiota kotona kuunneltiin, ja sen myötä juuri Kauko Käyhkön laulut tulivat tutuiksi.

Pekka Tiilikainen yhdistetään helposti urheiluselostuksiin, mutta hänen selostusuransa on paljon laajempi. Kirjassa tulee esille sota-ajan tiedonvälitys ja viihdetoimitus sekä jälleenrakennusajan mielenkiintoiset ohjelmat eri puolilta Suomea. Tiilikainen selostaa mm. silakanpyyntiä, purjelaivan hautajaisia sekä Karjalan kannaksen evakkoperheen asettumista Suomeen pienviljelijäksi. Perheen elämää seurattiin useamman kerran.  Tiilikainen on ollut monessa mukana, ja hänen positiivisen utelias luonteensa on sopinut erinomaisesti radiotyöhön. Elämänkokemusta on karttunut monelta eri alalta.

Radiomatkoja maailmalla -kirjassa keskeisessä roolissa on Tiilikaisen ja Yleisradion ruotsinkielisen toimituksen Enzio Sevo'nin maailmanympärimatka Melbournen olympialaisiin 1956. Matka kesti yhdeksän viikkoa, ja sen aikana kaksikko tutustui 20 maahan ja teki radioselostuksia pysähdyspaikoista. Näitä on edelleen kuultavissa Yle Areenan Elävästä arkistosta haulla Pekan matkassa maailman ympäri. Esittelyjakso löytyy nimellä Vieraalla maalla radioarkiston matkassa: Maailman toisella puolen Arkistonäytteitä Pekka Tiilikaisen maailmanympärimatkalta v. 1956 https://areena.yle.fi/podcastit/1-2357597.

Painetussa kirjassa on harmillisesti painovirheitä niin, että monia aukeamia on jäänyt tyhjäksi.  Jokin mielenkiintoinen asia jää sen vuoksi pahasti kesken.

Tiilikainen pyrkii kuvaamaan näkemiään maita ja ihmisten tapoja neutraalisti, mutta paikoitellen, varsinkin "itämailla" asenne on hieman epäluuloinen, ehkä myös ahdasmielinen ja stereotyyppinen. Matkustaminen kaukaisiin maihin ei vielä ollut tavallista. Tuossa historiallisessa kontekstissa se on kuitenkin ymmärrettävää. Tuona aikana on ehkä ollut tavallista puhua muhammettilaisista, neekereistä, väriveljistä ja roduista, vaikka nykyisin ilmauksia pidetään epäasiallisina ja rasistisina.

Pekka Tiilikaisen Radiomatkoja maailmalla oli erittäin mielenkiintoinen lukukokemus ja aikahyppy 1950-luvun lopun maailmaan. Lisäksi se kertoo radion ylivoimaisesta merkityksestä tiedonvälittäjänä ja viihteen tuottajana ennen televisiota ja Internettiä. Radion valtakauden suurena ansiona on toimitetut ohjelmat, joissa toimittaja tai selostaja on perehtynyt aiheeseen, tehnyt muistiinpanot ja jäsennellyt asian ja käyttänyt hyvää, sujuvaa suomen kieltä selkeästi artikuloiden.

Tällaisia ohjelmia on edelleen (Taivaan kiitos!), mutta nykyään on paljon myös täysin ala-arvoisia "ohjelmia", joissa "juontaja" keksii aiheita omasta päästään ja kehottaa kuuntelijoita soittamaan studioon ja "keskustelemaan" vaikkapa alakoulussa sattuneista hävettävistä asioista tai päivän sukkien valinnasta. Tätä tyhjänpäiväistä pölötystä en voi sietää. 

Lopuksi vielä Pekka Tiilikaisen näkemys radioselostajan työstä:

"Radioselostajan tehtävä on sen laatuinen, että siinä ei saa hyvää aikaan ellei ole innostunut aiheeseensa. Se taas merkitsee, että jokaiseen tehtävään ja siihen liittyviin ilmiöihin on eräällä tavalla rakastuttava. Tämä auttaa ja helpottaa tehtävän onnistumista, mutta ei ole saavutuksen ehdoton takuu. Radioselostuksessa on niin monta erillistä haaraa, että parhaankin suunnittelun ja valmistelutyön jälkeen voi epäonnistua. Yleisenä sääntönä voidaan kuitenkin pitää, että raskailla synnytystuskilla päädytään varmempaan ja syvällisempään työnsuoritukseen kuin luottamalla pelkkään hetkelliseen inspiraatioon." (s. 252 - 253)

 

Miina Supinen: Apatosauruksen maa: tarinoita

Olen nyt tutustunut Miina Supisen kahteen kirjaan. Ensin luin esikoisromaanin Liha tottelee kuria vuodelta 2007. Nyt sain juuri luetuksi hänen toisen kirjansa: Apatosauruksen maa: tarinoita. Se on ilmestynyt 2010. Molemmat on kustantanut WSOY. Lukemani perusteella seuraan kyllä jatkossakin hänen tuotantoaan. Varsin mielenkiintoinen kirjailija!

Apatosauruksen maan takakannessa kuvataan kirjaa seuraavasti: "Absurdi lyhytproosakokoelma ylittää naurattamisen rajat terävillä huomioillaan ja inhimillisellä lämmöllään." Lisäisin tähän vielä, että tarinat ovat hassuja, liioittelevia, yllättäviä ja hieman vinksahtaneita kertomuksia arkielämästä sekä idyllien ja todellisuuden kohtaamisista. Tarinoissa käsitellään vakaviakin aiheita, kuten synnytyksen jälkeistä hormonimylläkkää, kaamosmasennusta, äidin vauva-arkiväsymystä, mutta tyyli tuottaa iloa. 

Pidin kyllä kaikista tarinoista. Nostan erityisesti esille seuraavat tarinat: Vaari ja ravintola, Vaari ja viidakko, Timanttinappi, Carl Larsson ja niminovellin Apatosauruksen maa. Niminovellissa ja Katri Rauanjoen kirjasssa Jonain keväänä herään on mielestäni samankaltaista huumoria  masennuksen kuvaamisessa.

Supisen Liha tottelee kuria oli myös kiva lukukokemus. Joitakin voi kirjan ajoittainen roisius hätkähdyttää, mutta mielestäni siinäkin Supinen oli osannut kääntää taitavasti esille kiiltävän pinnan rosoisen kääntöpuolen. Kirjoitin kirjasta lyhyesti Kirjakirjokansi-instagramtililleni.  Kirjakirjokansi (@kirjakirjokansi) 

Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar: Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina

Teemu Luukka on Helsingin Sanomien toimittaja, joka on asunut New Yorkissa useina vuosikymmeninä. Hän on työskennellyt siellä 1980-luvulla Tyyni Kalervon omistamassa baarissa sekä New Yorkin Uutisissa. (Takaliepeen tekstiä)

New Yorkin uhmatar: Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina on mielenkiintoinen kirja Haukiputaan Kellossa vuonna 1900 syntyneestä Tyyni Kalervosta (o.s. Hyryläinen). Perhe muutti Helsinkiin 1907, ja Tyyni alkoi osallistua ison perheen elatukseen jo 7-vuotiaana myymällä torilla niittykukkakimppuja. 1923 hän lähti siirtolaiseksi Kanadan kautta Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin.

Rohkeus ja päättäväisyys, ankara työnteko ja bisnesäly mahdollistivat Tyynin pärjäämisen  ja menestymisen, vaikka kielitaito olikin puutteellinen. Laivaan astuessaan hän ei osannut sanaakaan englantia. Hän onnistui elämässään, ja lopulta omisti New Yorkissa ja lähialueilla useita ravintoloita ja baareja, kerrostalon ja farmin. Lisäksi hän osti vanhemmilleen asunnon sekä kaupungista että maalta ja auttoi sisaruksiaan sekä Suomessa että myöhemmin Amerikassa. Lisäksi hän järjesti varainkeruuta Suomen hyväksi mm. olympiavuonna ja myöhemmin SOS-lapsikyliä varten.

Luukka yhdistää taitavasti Tyyni Kalervon henkilöhistoriaa, omaa henkilöhistoriaansa ja siirtolaisuutta yleensä. Rinnalla kulkee koko ajan New Yorkin rakentuminen siksi metropoliksi, joka se nyt on. Tyyni Kalervo tunsi miljonäärejä ja julkkiksia. Suomalaisista hänellä oli henkilökohtainen kontakti mm. presidentti Urho Kekkoseen, presidentti Mauno Koivistoon, ulkoministeri Ahti Karjalaiseen. Jossakin kuvassa lymyili myös nuori Paavo Väyrynen. Tyyni Kalervo oppi helposti luomaan ja käyttämään suhteitaan. Nykyään puhuttaisiin verkostoitumisesta. 

90-vuotisjuhlakuvassa hymyilee kaunis ja tyylikäs rouva, joka iltapuvussaan palasi työpaikalleen baariin, eikä aikonut jäädä eläkkeelle. Työntekoa hän jatkoikin kuolemaansa asti.  

Asun Tyyni Kalervon syntymäkotikunnassa. Kotoa ei oikein löytynyt mitään siirtolaisuuteen viittaavaa kuvausrekvisiittaa, paitsi linnunpönttö. Mutta koska kirja ei pysynyt pöntön päällä, otin kuvan pöntön alapuolelta. Kuvatkoon tämä haukiputaalainen puu siis Tyyni Kalervon haukiputaalaisia juuria.

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

 

Roope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestys (2024) on kaksikerroksinen tarina, jossa on tarina tarinan sisällä. Kehystarinan miljöö on 1600-luvun Turku, ja ns. sisätarinan miljöö on 30-vuotisen sodan taistelukentät mm. Saksassa. Molemmat ovat fiktiota. Kirjailijan mukaan joitakin historiallisia faktoja kirjassa esiintyy, mutta myös niiden osalta on voitu käytää kirjailijan vapautta. "Ei kannata uskoa ihan kaikkea, mitä kirjailija kertoo", toteaa Lipasti kirjailijan jälkisanoissa.

Kehystarinan kertojana on nuori orpopoika Påvel, jonka äiti on istutettu huorapenkkiin Påvelin syntymän jälkeen, koska pojan isästä ei ole tietoa. Påvelin rujo käsi on vammautunut synnytyksessä, ja sen vuoksi häntä nimitellään ja nöyryytetään monin tavoin. Pojan tilanne kuitenkin kohenee, kun nuori sodasta palaava luutnantti Ströbel asettuu asumaan pojan kanssa ja alkaa pitää hänestä huolta. Påvel on luutnantin suojatti ja palvelija. Hän osoittautuu terävä-älyiseksi, ja luutnantin opetettua kirjaimet, hän oppii myös lukemaan. Lukutaidon myötä maailma ja sen salaisuudet avautuvat mullistavalla tavalla.

Ns. sisätarinan kertojana on luutnantti Ströbel, jonka päiväkirjamaisissa lähettämättömissä kirjeissä kauheat sotakokemukset kuvaillaan tarkasti ja inhorealistisesti. Påvel ihmettelee lukiessaan joitakin kohtia, jotka tuntuvat ristiriitaisilta siihen verrattuna, mitä luutnantti on kertonut, mutta koska lukutaito on salattava, hän jättää asiat sikseen, eikä kysele turhia.

Kehystarinan avulla kuvaillaan mielenkiintoisten ja aidonoloisten henkilöhahmojen elämää 1600-luvun Turussa. On monenlaisia ammatinharjoittajia, on kuria ja järjestystä ylläpitävä raati ja on kiihkeä piispa, joka aika ajoin saarnaa kaikki suomalaistollot alimpaan helvettiin. Hän on kuitenkin myös avoin uudistuksille, joista tärkeimpänä on luutnantti Ströbelin ulkomailta mukanaan tuoma ajatus kirkon penkeistä, joissa väki voisi istua [Ennenkuulumatonta!] omilla paikoillaan [Missä järjestyksessä?]. 

Ströbel on taiteellisesti lahjakas ja piirtää penkeistä kuvat, joiden avulla puuseppämestari voi alkaa valmistaa penkkejä. Niiden valmistumista odoteltaessa alkaa kaupunkilaisten kiihkeä haaveilu omasta, mahdollisimman hyvästä paikasta. Kaupunkilaiset haluavat korostaa omaa tärkeyttään ja vaikuttaa siihen, että Ströbel järjestää kullekin parhaan paikan. Keinot ovat moninaiset.

Kiihkeän paikkakilpailun lisäksi kirjasta löytyy rakkautta, vakava aviorikos seurauksineen, aarteen etsintää, tutkinta- ja rangaistusmenetelmien esittelyä, ennakkoluuloja ja juoruilua sekä uuden elämänvaiheen aloittamista. Toisille se voi olla hieman onnekkaampi kuin toisille. Loppu on seesteinen, mutta en ole varma, onko se onnellinen. 

Påvel ihmetteli jotain luutnantti Ströbelin kirjeitä lukiessaan. Minäkin ihmettelin mm, sitä, miksi niissä välillä puhuttiin eversti Ströbelistä, miten se luutnantin jalka-asia oikein meni ja sitä, oliko Ströbel sodassa ollutkaan. Lisäksi jäin miettimään Påvelin kainaloa. Oliko se syynä Seiliin päätymiselle, vai oliko se vain helppo syy saada asiat halutulle mallille, järjestykseen?

Kuvan osoite: https://www.suomalainen.com/products/luutnantti-strobelin-istumajarjestys-1

Tommi Kinnunen: Kaarna

Tommmi Kinnusen uusin teos, Kaarna, (2024) jatkaa naisten sotakokemusten esille tuomista. Tällä kertaa Kinnunen kuvaa vaiettua aihetta, neuvostoliittolaisten partisaanien hyökkäystä syrjäiseen rajakylään, jonne oli jäänyt ikään kuin unohduksiin parin talon asukkaat, lähinnä naisia ja lapsia. Kylän asukkaiden huolta ja todisteita vieraan vallan sotilaiden läsnäolosta talojen lähimetsässä, ei otettu tosissaan, eikä siviileille tarjottu ajoissa evakuointia. Julmuudet tapahtuivat, eikä Neuvostoliitto koskaan myöntänyt, että partisaani-iskuja olisi tapahtunut.

Kaarna on omistettu koskettavasti "Särjetyille", ja se kertoo Lainan ja hänen perheensä tarinan. Lainalle partisaanien julmuudet koteloituvat sisään loppuelämän ajaksi ja näkyivät ahdistuksena ja masennuksena, joka purkautui arvaamattomana väkivaltana lapsia kohtaan. Asioista ei puhuttu, eikä kahdesta rikkinäisestä, Lainasta ja Antista, tullut yhtä ehjää. Sodasta kärsi koko perhe vielä vuosia ja vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.

Kirjassa on kaksi aikatasoa: Lainan nuoruus sota-aikana ja perhe-elämä jälleeenrakennusaikana sekä nykyaika, jossa Laina on hoitolaitoksessa kuolemaa odottava vanhus ja lapsetkin kohta eläkeläisiä. Tapahtumapaikkana on Kuusamo ja lähitienoo. Miljööseen Kinnunen viittaa hienosti puhumalla Niemen koulusta (vrt. Pimeät kuut) ja Neljäntienristeyksestä.

Naisten sotahaavat eivät näy päälle, niin kuin miesten. "Naisten sodasta ei puhuta." Tapahtumat ovat kauhistuttavia, mutta Kinnunen kuvaa julmat tapahtumat hienovaraisesti ja ihmisiä kunnioittaen. Kirja sisältää hienoja käännekohtia, mm. Martin luonteenlaadun ymmärtämiseksi. Kaarna on mielestäni alkuvuoden 2024 upein kirja, ja Kinnunen on todellakin suomalaisen kirjallisuuden ehdotonta kärkikaartia. 

Kannen on suunnitellut Martti Ruokonen.  (Kuvan osoite: https://www.wsoy.fi/kirja/tommi-kinnunen/kaarna/9789510503195)

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelussa yhden päivän aikana. Aion ostaa sen myös omaksi.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan myös muita postauksiani Tommi Kinnusen tuotannosta. Mukaan on valikoitunut myös muihin kirjoihin liittyviä postauksia, joissa Kinnunen mainitaan.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Tommi+Kinnunen