Luin Rosa Liksomin Everstinnan (https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/) ja sen myötä kiinnostuin kirjan kohdehenkilöstä, lappilaisesta kirjailijasta Annikki Kariniemestä ja hänen tuotannostaan. Mielestäni Rosa Liksomin ja Annikki Kariniemen, eli everstinnan, elämät kohtaavat ja liukuvat toistensa läpi. Fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla.Annikki Kariniemen Erään avioliiton anatomia toimii ikään kuin Everstinnan jälkikirjoituksena. Kirjassa on autenttisilta vaikuttavia kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Vaikka nimiä ja sotilasarvoja on muutettu, kirja on ilmiselvästi omaelämäkerrallinen kuvaus rakkaudesta ja eräästä avioliitosta. Se on julkaistu1968. Kariniemen ja jääkärieversti Oiva Willamon avioliitto päättyi 1962.
Nainen vaikuttaa kiltiltä ja eloisalta, asioista innostuvalta, positiiviselta. Kauniiksikin hänet mainitaan. Sellainen Annikki Kariniemi on nuoruuden kuvissa. Hän rakastaa syvästi 30 vuotta itseään vanhempaa miestä ja haluaa ilahduttaa ja palvella häntä. Juhlien järjestäminen on hänen bravuurinsa. Päiväkirjamerkinnöissä on kuvauksia juhlien ruuista ja juomista, vieraista ja illan kulusta. Hän on "huolehtiva kotihiiri, joka ei koskaan tee mitään pahaa. Ei koskaan sano EI." Nainen nauttii kodista, kauneudesta ja hyvistä hetkistä - hyvistä hetkistä, ennen kuin paha taas koittaa.
Mies ei ole terve. Hän on useammassa sodassa sotinut, alkoholisoitunut sotilas. Nainen saa kokea arvaamatonta ja julmaa väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan. Syy lyömiseen, pieksämiseen tai kuristamiseen on mitätön - ja mikä pahinta - syytä ei aina edes ole. Myös perheen koira joutuu kärsimään silmittömästä väkivallasta. Väkivalta aiheuttaa naiselle keskenmenon, eikä uutta lasta ole sen jälkeen mahdollista enää saada. Miehelle seksi ei liity rakkauteen. Seksi on hänelle valtaa ja kieroutunutta ajatusmaailmaa, myös pedofiliaa.
Nainen pitää avioliittoa naiivilla tavalla pyhänä ja alistuu. Pelkää, muuttaa käytöstään, yrittää ennakoida ja miellyttää, ja ennen kaikkea salaa kaiken. Asioista ei ole tapana puhua. Likapyykki on tapana pestä kotona. Häntä on toki varoitettu. Miehen kaksi edellistä vaimoa ovat kuolleet. Toinen sokeutui aivoverenvuodon seurauksena ja toinen kuoli hämärissä olosuhteissa, mutta nainen uskoo osaavansa rakastaa paremmin kuin edelliset vaimot. Vasta vuosikymmenten väkivallan jälkeen hän yrittää puhua asiasta, mutta "lääkärit, papit, ystävät, omaiset - mitä heistä? Kukaan heistä ei voi auttaa minua tästä ahdistuksesta."
Karmealta kuulostaa myös keskustelu papin kanssa:
- Lyökö hän sinua?
- Älä kysy! Lyö, on lyönyt kymmeniä kertoja ja aina päähän, päähän niin että minä en tiedä mitä teen.
- Sitten en osaa sanoa mitään - sinun täytyy vain rukoilla, ettei se tapahtuisi niin usein."
Masennuksen myötä naisen usko Jumalaan vahvistuu, ja kirjassa on paikoitellen syvää uskonnollista pohdiskelua. Erään avioliiton anatomia on terapiakirja. Se varmaan piti kirjoittaa. Samalla se valottaa Annikki Kariniemen elämää ja persoonaa. Myös hänen ainaiset mustat lasinsa saavat selityksen. Loppupuolella on myös turhaa höttöä, ja kirjan loppu on outo.
Keskeinen kysymys on: Miksi? Miksi vaimo jää, vaikka pelko ja kipu ovat jatkuvasti läsnä? Miksi vaimo alistuu? Miksi kukaan ei kehota lähtemään? Miksi vaimot yhä edelleen jäävät, vaikka nykyään kehotetaankin lähtemään. Yhteiskunnan rakentamia turvaverkkojakin on. Mikä pitää kiinni sadistisessa suhteessa? Häpeä? Uskonto? Väärä syyllisyys vai psykopaatin hurmaavuus?
Lisätietoa Annikki Kariniemestä ja Oiva Willamosta saa seuraavista linkeistä:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Annikki_Kariniemi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti