Ella-Maria Nutti: Puiden luo

Jotenkin erikoisella tavalla viimeksi lukemani kirjat liittyvät yhteen, vaikka en niitä siinä mielessä ja tietoisesti valinnutkaan. Keskeistä niissä on voimakkaat luonto- ja tunnekokemukset, jotka on kuvattu kauniisti. Kaikki kirjat on hyvin kirjoitettu, ja niiden lukeminen jätti positiivisen  jäljen.

Viimeksi lukemiani kirjoja ovat Venla Jyrkisen Eläinlääkärinä revontulten mailla, Chloe Daltonin Ystävänä jänis (suomentanut Ari Väntänen), Reetta Rannan Pyhät puut ja Jenni Räinän Veden ajat: matka läpi muuttuneen maiseman. Jenni Räinän Veden ajat ei löydy blogista, mutta kirjoitin siitä lyhyesti blogini Instagram-tilille @Kirjakirjokansi.

Viimeisimpänä luin Ella-Maria Nutin Puiden luo. Se on Nutin toinen romaani, ja senkin on suomentanut Jaana Nikula.

Isä ja aikuinen tytär joutuvat tunturissa moottorikelkkahaaveriin ja pakenevat lumimyrskyä tunturimajalle. Alkaa piinaavat tyhjyyden täyttämät päivät ja yöt. Mukana olleet eväät hupenevat nopeasti, ja kaapeista löytyy vain vähän lisäsyötävää. Majan tarjoamat virikkeet rajoittuvat pöydällä olevaan vieraskirjaan ja korttipakkaan. Ei ole muuta kuin oleminen.

Kertojana toimii aikuinen tytär, joka kärsii kovista kivuista ehkäpä etenevän neurologisen sairauden vuoksi. Hän vaikuttaa erityisherkältä persoonalta  kuvatessaan sisäistä maailmaansa, lapsuuttaan ja pelkojaan. Hänen tarkat aistihavaintonsakin tuntuvat viittaavan erityisherkkään persoonaan.

Fyysisten kipujen rinnalla kulkevat minäkertojan psyykkiset kivut; koska hän ei ole poika, hän kokee olleensa isälle aina näkymätön ja riittämätön. Hän kaipaa isän tunteita ja niiden ilmaisemista. Hän kaipaa isän kieltä, saamea, jota isä ei ole suostunut hänelle opettamaan. Tytär haluaa tietää syyn isän puhumattomuuteen, suorastaan mykkyyteen. Tunturikämpässä on pitkään hiljaista ja yksipuolista keskustelun yritystä, mutta viimein jotain kuitenkin tapahtuu. Tytär saa lahjaksi pieniä tiedon rippeitä isän menneisyydestä: lapsuudesta ja kouluajasta. Pelastusreessä isän jalka koskettaa tyttären jalkaa ikään kuin vahingossa.

Mökillä saunan jälkeen isä puhuu puista ja puiden avulla kautta rantain surusta tyttären sairauden vuoksi, menettämisen pelosta, ja verhotusti myös rakkaudesta. Tytär ymmärtää ja kuulee sanojen taakse. Isä ei osaa puhua tunteista, mutta isän puhumaton rakkaus on läsnä. On ollut aina.

Nutin Puiden luo yhdistyy hienosti Reetta Rannan Pyhät puut - kirjaan, kun isä kertoo mökin lähipuista. Kirjan lopussa, sivulla 190 - 191, on tarinan valtavan koskettava huipennus, joka sai aikaan kylmiä väreitä ja silmien kostumista.

Joskus olen törmännyt siihen, että nuoren esikoiskirjailijan toinen kirja ilmestyy ikään kuin kustantajan painostamana mahdollisimman pian esikoisen jälkeen,  vaikka esikoiskirjailija olisi voinut hyötyä kypsyttelyajasta. Näissä tapauksissa kakkoskirja on usein ollut huonompi kuin esikoinen. 

Aluksi pelkäsin tätä Nutinkin kohdalla, mutta onneksi turhaan! Ella-Maria Nutin Puiden luo on aivan yhtä valmis ja hieno kuin esikoiskirja Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (Kaffe med mjölk), joka ilmestyi 2023.

Venla Jyrkinen: Eläinlääkärinä revontulten mailla

Venla Jyrkisen omaelämäkerallinen Eläinlääkärinä revontulten mailla on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja. Se avaa nuoren eläinlääkärin tarinaa ammatillisella ja lopulta myös henkilökohtaisella tasolla.

Lappi lumoaa nuoren, vastavalmistuneen eläinlääkärin; maisemat ovat suorastaan hengästyttävän kauniit. Lappi tarjoaa eläinlääkärille uudenlaisia työtehtäviä myös poroerotuksissa. Päivät ovat pitkiä, matkat ovat pitkiä, ja palautumisaika jää vähäiseksi. Jyrkinen huomaa, että kunnaneläinlääkärin työ Lapissa on kyllä monipuolista ja vaihtelevaa, mutta myös raskasta pitkien välimatkojen, haastavien luonto-olosuhteiden ja liian vähäisten resurssien vuoksi. Reippaasta ja työtä pelkäämättömästä asenteesta huolimatta (tai sen vuoksi) Jyrkinen uupuu. Tämä on tuttua myös nykyisille ja aiemmille kollegoille, joista joku on kuulemma pyyhkäissyt autolla ajaessaan mutkan suoraksi. Ehkä se tapahtui vahingossa, ehkä ei.

Jyrkinen kirjoittaa hyvää ja kaunista kieltä, ja kerronta etenee sujuvasti. Pikku ronskiudet toimivat tyylikeinona toisin kuin kesällä lukemassani Teppo Heinolan Eläinlääkärin elämää -kirjassa, jossa ne tuntuivat olevan itsetarkoitus.  (Heinolan kirjasta kirjoitin lyhyesti blogini Instagram-tilille (@Kirjakirjokansi.)

Somessa hehkutettiin Heinolan Facebook-julkaisuiden pohjalta koottua kirjaa James Herriotin tarinoiden veroiseksi. Jos johonkin halutaan verrata, kyllä Eläinlääkärinä revontulten mailla sopisi mielestäni kuitenkin paremmin Herriotiin verrattavaksi. Toki se on ansiokas ilman vertailujakin. Asiakerronnan lisäksi Jyrkisen kirja saa lisäpisteitä ihmisläheisyydestä ja hienosta luonnon kuvailusta.  Erityisen hienojen revontulien kokonaisvaltainen kokeminen on kirjoitettu niin, että lukijakin tuntee hetken merkityksellisyyden.

Minulta Venla Jyrkinen saa pisteitä myös avoimuudestaan henkilökohtaisen elämänsä traagisten kipupisteiden avaamisesta. Terapian avulla järkyttynyt 10-vuotias pikkutyttö saadaan palautetuksi aikuiseksi venähtäneeseen kehoon. Tasapaino menneisyyden ja nykyisyyden välille syntyy. Toipuminen voi alkaa. Itsensä hyväksyminen ja elämänilo voittavat. Tekemisen rajat löytyvät.

Vaikeiden asioiden rinnalla Jyrkisellä on aina ollut myös hyviä, kantavia asioita: Kestilän mummu ja ukki, mummolan lehmät ja lapsuudenkodin koirat. Jyrkisen oma, uskollinen Humu on mukana pitkillä työmatkoilla. Viisas vanhempi kollega auttaa laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja antamaan niille perspektiiviä. 

Vaikka monista rakkaista ihmisistä ja eläimistä on pitänyt luopua, terapian myötä Jyrkinen ymmärtää, että kuolema voi olla luonnollinen osa elämää, eikä sitä vastaan pidä taistella silloin, kun lähtö on väistämätöntä. Tärkeää on myös ymmärtää, että eläinpotilaan kuolema ei ole lääkärin epäonnistuminen.

Eläinlääkärinä revontulten mailla on hieno kirja! Mielestäni se voisi hyvin  kilpailla tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta. 

Tämä on Jyrkisen toinen kirja. Ensimmäinen, Kumppanina koira ilmestyi 2023. Varasin senkin kirjastosta.

Kuvan osoite: https://mediapankki.otava.fi/

Chloe Dalton: Ystävänä jänis. Suomentanut Ari Väntänen. Kuvitus Denise Nestor

Miten pieni jäniksenpoika voi muuttaa ihmisen koko ajantusmaailman vain pelkällä olemassaolollaan?

Chloe Daltonin Ystävänä jänis -kirjaa kuvaillaan takakansitekstissä näin:

"Jäniksenpoikanen oli vain kämmenen kokoinen. Se oli nököttänyt tunteja liikumatta Chloe Daltonin lenkkipolulla." Dalton teki päätöksen, joka muuttaisi hänen elämänsä: hän nosti jäniksen syliinsä ja suuntasi kotiin.

Pandemia oli sulkenut uraa luoneen Daltonin maaseutukotiinsa. Nyt elämä muuttui jäniksentahtiseksi - sitä rytmitti käpälien pehmeä pompahtelu...

Villijäniksen ja kaupunkilaisnaisen epätodennäköinen ystävyys kasvaa kiehtovaksi tarinaksi ihmisestä, luonnosta ja kohtaamisesta, joka saa katsomaan elämää uusin silmin." 

Etukannessa todetaan, että Angelina Jolien mukaan Ystävänä jänis on ihastuttava kirja. Olen todellakin samaa mieltä! Lukemista teki mieli pitkittää ja hidastaa, jotta kirjasta voisi nauttia mahdollisimman pitkään. Jäniksenpojan toimintoja ja kasvua oli hellyttävää lukea. Daltonin viisas ja hellä hoiva sekä jäniksen persoonallinen, luonnollinen toiminta saavat lukijankin rakastumaan jänikseen. Sen lähtö kotipihasta muurin taakse, vaarojen maailmaan,  tuottaa lukijalle huolta ja jännitystä: Voi kauhea, kun haukkakin lentelee pihan yllä, ja koiria juoksee läheisellä pellolla,  ja pöllöt sylkevät karvapallojaan katolta! Miten jäiksenpojan käy?

Jäniksenpojan myötä Daltonin koko elämänasenne muuttuu, ja hän alkaa ensinnäkin nähdä elinympäristöään tarkemmin. Toiseksi hän ymmärtää tehomaatalouden ja tuottavuuden vaikutukset luontoon ja alkaa toimia luonnonsuojelun puolesta. 

Jäniksen emotionaalista vaikutusta itseensä  Dalton kuvaa näin:

"Se on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Olen ansainnut elantoni sanoilla, mutta jänis sai minut ajattelemaan hiljaisuuden arvokkuutta ja vaikuttavuutta. Se näytti minulle toisenlaisen elämän ja sen rikkauden. Se sai minut tarkastelemaan eläimiä uudessa valossa, suhteessa siihen ja toisiinsa. Se sai minut arvioimaan uudelleen elämääni ja sitä, mikä tekee elämästä hyvää. Opin arvostamaan kauniita kokemuksia niin kauan, kun ne kestävät - miten pieniä ja arkisia ne sitten ovatkin. Opin löytämään rauhan elää tietyssä tunnetilassa ja etsimään minuuden yksinkertaisuutta..."

Chloe Daltonin Ystävänä jänis on todellakin ihastuttava ja vaikuttava kirja. Suuret kiitokset kuuluvat suomentaja Ari Väntäselle, jonka taidokasta kieltä ja tarkkaa kuvailua oli ilo lukea. Denise Nestorin piirroskuvat sopivat kirjaan erinomaisesti.