Antti Rönkä: Kiltti poika

Antti Röngän Kiltti poika (2024) on hänen kolmas romaaninsa. Olen lukenut ne kaikki. Lisäksi olen lukenut kirjeenvaihtokirjan, jonka hän kirjoitti yhdessä isänsä Petri Tammisen kanssa. Näistä muodostuu kokonaisuus, joka mielestäni  kannattaa lukea järjestyksessä:

                   Jalat ilmassa (2019)

        Silloin tällöin onnellinen: Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta (2020 yhdessä Petri Tammisen kanssa)

        Nocturno 21:07 (2021)

Takakansitekstin mukaan "Entistäkin kirkkaammin kirjoittavan lahjakkaan prosaistin kolmas romaani sanoittaa omat rajat rikkovaa kiltteyttä, millenaalisukupolven yksinäisyyttä ja alati yltyvää ahdistusta."

Olen takakansitekstin laatijan kanssa samaa mieltä kirjoittamisen kirkkauden ja lahjakkuuden osalta, mutta alati yltyvän ahdistuksen osalta en. Kun olen lukenut kaikki Röngän neljä kirjaa, jossa käsitellään rajuja kiusaamiskokemuksia, ahdistusta ja masennusta, olen sitä mieltä, että tässä romaanissa minäkertojan ahdistus on jo helpottamassa, ei suinkaan yltymässä. Kipeät asiat ovat edelleen olemassa, mutta minäkertoja voi nähdäkseni jo katsoa niitä hieman etäämmältä. Ehkä lähellä on aika, jolloin niistä voi päästää irti. 

Kiltti poika kertoo ajallisesti yhden viikonlopun tapahtumista, mutta minäkertojan pään sisällä matkataan kauemmas kouluaikaan, jolloin kiltti ja herkkä poika joutuu pitkäkestoisen ja rajun koulukiusaamisen kohteeksi. Sen seurauksena on ahdistusta, masennusta ja itsetuhoisuutta. 27-vuotissyntymäpäivänsä aikoihin minäkertoja toimii ulkoisesti uskottavasti ja aikuismaisen kohteliaasti, jopa sosiaalisestikin, mutta pään sisällä myllertää edelleen. Kielen tasolla Rönkä kuvaa henkilönsä epävarmuutta taitavasti ajatuksella ja sen pois vetämisellä, lauseella ja sen kumoamisella.

Liika kiltteys, introverttiys, arvottomuuden tunne, epävarmuus, masennus, koulukiusaaminen ovat tuttuja asioita, joihin olen törmännyt joko omassa tai läheisteni elämässä. On tärkeää, että niistä puhutaan. On tärkeää, että niitä ei ohiteta. On tärkeää, että myös hiljaiset tai puhumattomat saavat apua.

Antti Rönkä kirjoittaa kipeistä asioista rehellisen rohkeasti, mutta samalla kauniisti. Tekstissä on paljon tarkkoja havaintoja, syviä ajatuksia ja tarkoin mietittyä kielenkäyttöä. Sitä on mukava lukea. Päähenkilölle toivoo kaikkea hyvää.

Mahdollisten kirjallisuuspalkintojen lisäksi Antti Rönkä ansaitsisi mielestäni myös jonkin mielenterveyttä edistävän järjestön  huomionosoituksen tai palkinnon.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan blogipostaukseni Röngän aiemmin ilmestyneistä kirjoista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Antti+R%C3%B6nk%C3%A4

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli. Suomentanut Kaarina Helakisa. Kuvittanut Ilon Wikland.

- Voi Nangilima! Niin, Joonatan, Joonatan, minä näen valon! Minä näen valon!

Luin Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen, kun suunnittelin meneväni katsomaan Helsingin Kaupunginteatterissa parhaillaan esitettävää näytelmää, joka on tehty kirjan pohjalta. 

Kuinkahan monta kertaa olen kirjan lukenut? Veljeni Leijonamieli on yksi vaikuttavimmista aikuisiällä lukemistani kirjoista. Se on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi. Siinä on fantasiakirjallisuuden piirteitä: siirtyminen toiseen maailmaan, hyvä ja paha, uskollisuus, rohkeus ja suuri taistelu. On kuitenkin suuri vääryys, jos se mielletään "vain" lastenkirjallisuudeksi, sillä se on kestävää kaunokirjallisuutta, joka käsittelee syviä teemoja.

Veljeni Leijonamieli kertoo kahden veljeksen tarinan, joka yhdistyy Ruusulaakson ja Kirsikkalaakson asukkaiden tarinaan. Kyse on vakavista asioista: elämästä ja kuolemasta sekä kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudesta. Kyse on rakkaudesta, rohkeudesta ja toivosta pahuuden keskellä. 

Hirmuhallitsija Tengil pitää ihmisiä yksinvaltaisessa otteessaan, kiduttaa ja tappaa. Kuinka hirveää (ja valitettavasti niin totta todellisuudessakin) on se, että hallitsija voi yhdellä sormenosoituksellaan määrätä, kenen elämä päättyy joko teloitukseen tai kidutukseen.

Tengilillä on apunaan sokeasti totteleva sotilaslauma ja ikiaikainen hirviö Katla. Hän vaikuttaa voittamattomalta, kun ihmisten vapaa liikkuminen ja ruuan saantikin on estetty. 

Kirjassa Tengil kukistetaan, mutta tuntuu, että todellisuudessa Tengil elää ja on suorastaan monistunut. Niin paljon sortoa ja pahaa tällä hetkellä maailmassa on. Pelottavasti pahan voimat myös liittoutuvat.

Veljeni Leijonamieli on tunnekasvatusta parhaimmillaan. Elämää ei tarjoilla lapsillekaan sokerihuurrettuna vaahtokarkkina, vaan myös pelottavat asiat tuodaan päivänvaloon. Ollaan kuitenkin hyvän puolella, iloitaan elämästä ja rakastetaan lähimmäisiä.

Tämä kirja olisi luettava vähintään kerran elämässä. Kunpa lapsille yhä enemmän tarjottaisiin kirjoja kännyköiden ja tablettien sijasta! Kunpa lapsille luettaisiin ja koettaisiin yhdessä pelottaviakin tunteita, mutta lapsi  turvallisesti aikuisen kainalossa! Kunpa lasten ja nuorten kanssa keskusteltaisiin tunteista ja ajatuksista! Ehkä silloin lapset oppisivat olemaan hyvän puolella, eivätkä puukottaisi tai hakkaisi toisiaan, niin kuin viime aikoina on tapahtunut.

Aion jatkaa kirjahyllyni uumenista löytyvien Lindgrenin kirjojen uudelleen lukemista muun lukemisen ohella. Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoista 1939 - 1945 ja Jens Andersenin kirjoittamasta elämäkerrasta: Astrid Lindgren: tämä päivä, yksi elämä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Astrid+Lindgren

Kirjakuvan somisteena on kuva uskomattomista revontulista torstaina 12.9.2024.

JP Koskinen: Ukkoslintu

Kuvan kukkakimppu ei liity mitenkään olennaisesti JP Koskisen Ukkoslintuun (2024), mutta mielestäni se voi kuvata trilogian runsautta. Aiemmat osat, Tulisiipi, Haukansilmä ja päätösosa Ukkoslintu kattavat ajan  Amerikan Yhdysvaltojen intiaanisodista toisen maailmansodan jälkeiseen kylmään sotaan ja avaruuden kilpavarusteluun. Mukaan mahtuu myös Venäjän vallankumous, Suomen sisällissota, Neuvostoliiton synty ja ensimmäinen maailmansota Euroopan länsi- ja itärintamalla. Melko runsas siis.

Kuvataan pitkää aikaa, ja valaistaan monien maiden historiaa, ja varsinkin ameikansuomalaisen Kuuran suvun henkilöhistoriaa. Laajaan aikaperspektiiviin mahtuu paljon ihmisiä ja paljon tapahtumia. Trilogiasta voisi ehkä puhua sukukronikkana se laajuuden vuoksi, paitsi, että kronikkaan on kirjoitettu historiallisia tapahtumia aikajärjestykseen. Koskisen trilogiassa näin ei ole.

Tulisiipi, joka ilmestyi ensimmäisenä, kertoo pojanpoika Kaarlen (Charles) tarinan. Toisena ilmestynyt Haukansilmä puolestaan kertoo isoisä Yrjön (George) tarinan, ja kolmantena ilmestynyt Ukkoslintu kertoo keskimmäistä sukupolvea edustavan Jannen (James) tarinan. Janne on Kaarlen setä. Trilogian osat voi varmaan lukea erillisinä teoksina, mutta kuitenkin niissä toistuvasti viitataan aina sukuun. Olisi mielenkiintoista kuulla, miksi kirjailija on valinnut epäkronologisen esitystavan. Ukkoslinnussa kyllä viitataan aiempiin osiin, mutta ainakin minun piti ponnistella miettiessäni, miten tämä nyt tähän liittyy ja kuka olikaan kuka, koska aiempien osien lukemisesta on aikaa. Jonkinlainen sukupuu olisi helpottanut lukijaa.

Ukkoslinnun kertojana on James Frost, eli suomalaisittain Janne Kuura, joka lähtee Duluthista 16-vuotiaana New Yorkiin päämääränään ansaita elantonsa toimittajana. James on rehti ja eteenpäin pyrkivä, rohkea ja iästään huolimatta erittäin aikuinen. (Ero tuntuu huomattavalta nykyajan teineihin verrattuna.) Takakannen mukaan: "Kun Euroopassa raivoaa suursota, The New York Timesin toimittaja Janne Kuura ymmärtää, että käynnissä on mannerlaattoja ravisuttava muutos."

Mielenkiintoinen henkilöhahmo on myös Jamesin ystävä, sivistynyt ja kielitaitoinen apassi, Nopea Hirvi. Yhdessä he kokevat ensimmäisen maailmansodan järkyttäviä tapahtumia länsi- ja itärintamalla. 

Susan, Olga ja Vera vaikuttavat omilla tavoillaan Jamesin elämään. Persoonina heidätkin on hyvin kuvattu, niin kuin muutkin kirjan henkilöt. Kaikki henkilöt ovat moniulotteisia, kokonaisia persoonia.

Henkilöhahmojen lisäksi Ukkoslinnun vahvuutena on historian tapahtumien kuvaaminen uskottavasti. Tämä sopii koko trilogiaankin. Lisäksi Koskisen kieli on sujuvaa ja selkeää, mitä arvostan kovasti.

JP Koskinen on taitava kirjoittaja ja hyvä tarinankertoja. Etuliepeen mukaan "JP Koskinen (1968) on lukuisilla kirjallisuuspalkinnoilla huomioitu pitkän linjan kirjailija. Kaksinkertaisen Finlandia-ehdokkaan tuotanto sisältää kymmeniä romaaneja, tietokirjoja ja lastenkirjallisuutta. Tulisiipi (2019) voitti Savonia-palkinnon, Vuoden kirja -palkinnon ja oli ehdolla Finlandian saajaksi. Haukansilmä (2021) valittiin Savonia-palkintoehdokkaaksi."

Kirjasta löytyy pohdintoja myös muualta, mm. näiden linkkien takaa.

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/search?q=Ukkoslintu

https://kiiltomato.net/critic/jp-koskinen-ukkoslintu/

Postaukseni Haukansilmästä ja Tulisiivestä avautuvat alla olevasta linkistä:

 https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=JP+Koskinen