Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry

                                                             

"Silkkiin kääritty kivi voisi olla Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian ruotsalainen sisarteos." - Keskisuomalainen (https://like.fi/kirjat/silkkiin-kaaritty-kivi. Luettu 20.10.2025)

Keskisuomalaisessa esitetty vertaus Mikael Niemen Silkkiin kääritty kivi ja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla yhtäläisyydestä on osuva: Kummassakin kirjassa kuvataan torpparijärjestelmää, äärimmäistä vastakkainasettelua köyhien ja parempiosaisten välillä, työväenliikkeen nousua, sosialismin ja  kommunismin aatteita sekä sivutaan myös Suomen sisällissotaa ja toista maailmansotaa. Kummassakin on  kyse myös sukutarinasta. Linnalla Koskelan suvun, ja Niemellä Vanhakosken suvun tarinasta neljän sukupolven ajan. 

Kirjoissa on paljon yhteistä, mutta myös paljon eroa. Silkkiin kääritty kivi kuljettaa tarinaa ja eri aikatasoja yhden romaanin sisällä, kun taas Täällä Pohjantähden alla on trilogia, joka ilmestyi eri vuosina. Niemelle ominaista on liittää tarinoihinsa myös jännitystä ja mystisiä elementtejä, niin nytkin. Mystisyys liittyy nimenomaan pohjoiseen; Saamenmaan ja Suomen vaikutukseen. Etiäiset, ennalta näkeminen sekä yhteys elävien ja kuolleiden maailman välillä auttavat Silkkiin käärityn kiven keskeisten tapahtumien selviämisessä  Lisäksi kirjassa on luontevasti ja itsestäänselvästi kuvattu Pohjois-Ruotsin ja Pohjois-Suomen ikiaikainen yhteys. 

Heti alusta alkaen huomioni kiinnittyi tarkasti rakennettuihin henkilöhahmoihin. Henkilöt ovat moniulotteisia ja uskottavia. Myös kahden nuoren pojan kaveruus ja yhteiset kiinnostuksen kohteet on kuvattu liikuttavan uskottavasti: vauhti ja kaikenlaiset koneet kiinnostavat, vaikka poikien kotiolojen varallisuus on toistensa ääripäitä.

Toiseksi Niemen kerronnassa kiinnittää positiivisella tavalla huomiota eri aikatasojen ja tapahtumien jouheva kuljetus. Langat pysyvät kirjailijan käsissä koko ajan, ja henkilöhahmojen elämäntarinat tulevat kuvatuiksi loppuun asti. Henkilöt myös vanhenevat uskottavasti, ja ajankuvaus vaikuttaa luotettavalta. Vaikka henkilöiden tarinat ja henkilöshuhteet tulevat tarkasti selvitetyksi, kirjailija onnistui myös yllättämään minut. Oletin asioiden olevan oman tulkintani mukaisia, enkä huomannut pienenpieniä vihjeitä kuin vasta sen jälkeen, kun asioiden oikea tila oli paljastunut. Suu loksahti auki: Ai jaa, noinko se menikin!

Kolmantena erityistä huomiota kiinnittävänä piirteenä kirjassa on Mikael Niemen taidokas kieli, johon suomen kielen osalta suomentaja Jonna Joskitt-Pöyryllä on oma vaikutuksensa. Kieli korostuu mm. kohdassa, jossa kuvataan Eino Vanhakosken kankeaa puhumista ruotsilla ja vastaavasti, kuinka kieli räjähtää ilmaisuvoimaiseksi, suorastaan tykkituleksi hänen vaihtaessaan kielen suomeen.

"Katseet kääntyivät Einoon, joka lehahti tulipunaiseksi. Silti hän vääntäytyi jaloilleen. Hän puri hampaita yhteen niin että leukaperät tutisivat, ja kun hän karaisi kurkkuaan, leuka rypistyi. Ääni kuulosti kimeältä ja pakotetulta, kun hän yritti tuoda asiansa esille takkuisella ruotsillaan: 

 "Me haluamme tehdä työtä! Työläisen kuuluu tehdä työtä..."

Sanat juuttuivat kurkkuun, hän haukkasi ilmaa. Mutta siihen se tyssäsi. Hän huitoi avuttomana kättään, ja lopulta hän vaihtoi äidinkieleensä suomeen. Hän kiinnitti katseensa Wilhelmiin, ja sillä hetkellä sanoja alkoi virrata:

"Siinä sinä istut kuin mikäkin enkeli Jumalan oikealla puolella, niin rikkaana että lompakko kasvaa pelkästä pieraisusta, sinä joka huijasit talon ja kaikki rikkaudet omilta sisaruksiltasi ja vaimonikin yritit viedä, mutta sepä temppu ei onnistunutkaan. Olet koko ikäsi päästellyt pelkkiä valheita niin että kielesi on musta kuin helvetissä käristynyt makkara, sanoit että metsää voi syödä, niin että lapsiparka jäysti käpyä ja risuja. Ja naurat vain kun herrat vievät tervan ja mätkäisevät elinikäiset velat, niin että meidän oli pakko myydä ainoa lehmämme ja pankki yrittää häätää meidät kodistamme. Mutta kyllä minä näen sinut siellä, senkin sika, senkin saatanan perkeleen saarnaajapuvussa patsasteleva täi, ja minun mittani on nyt täynnä! Sitä minä olen koko ajan yrittänyt sanoa. Että nyt riittää!" (s.294)

Erityisen vaikuttavaa kieltä on myös kuvailu Vanhatalon torpan äänimaisemasta nukkumaan asettauduttaessa. (s. 422 )

Vaikka suomentaja Jonna Joskitt-Pöyry on taitava ja palkittu suomentaja, hänellä on muutamia sanavalintoja, jotka pistivät minun silmääni. Pahin erehdys on nimen Övertorneå kääntäminen Ylitornioksi. Tapahtumat ovat koko ajan Ruotsissa, ja Suomen kuvataan toistuvasti olevan rajajoen takana. Käännösvirhestä johtuen tapahtumat Övertorneålla, eli Matarengissa, siirtyvätkin Suomen puolelle Ylitorniolle. Tämä sekoittaa juonikuviota ja miljöötä.

Matarenki [eli Övertorneå] on Ruotsin Ylitornion kunnan keskustaajama. Taajama sijaitsee Ruotsin ja Suomen rajan tuntumassa Tornionjoen länsirannalla. Suomen puolella on Aavasaksan kylä; Suomen Ylitornion keskustaajama on noin 5 km etelämpänä. https://fi.wikipedia.org/wiki/Matarenki (Luettu 21.10.2025) Tämän tiedän myös omasta kokemuksestani, koska Ylitornio on synnyinkuntani.

 

Kirjan nimi Silkkiin kääritty kivi avautuu parin vihjeen perusteella. Ensin kerrotaan poliisimies Aron Sunessonin lapsuudesta. Pojan ei tarvinnut juosta kiusaajiaan pakoon, vaan hän saattoi seisoa rauhassa paikoillaan, koska hänellä oli taskussaan salainen ase: silkkisukkaan kääritty kivi. Sitä saattoi käyttää aseena, jonka heilautus aiheutti pahaa jälkeä. Toinen vihje saadaan, kun köyhän torpparin vaimo saa yllättävältä taholta lahjaksi todellisen ylellisyystavaran, erikoisella tavalla kuvioidun silkkihuivin. 

Lukiessani Niemen Silkkiin käärittyä kiveä,  aloin miettiä, mitä oikeastaan tiedän Ruotsin historiasta. Huomasin, että aika vähän: Muistan kuningatar Kristiinan ja joitakin kahnauksia kuninkaan ja hänen veljensä välillä ... (Ketäs ne olivatkaan?) Tiedän ruotsalaisen koulujärjestelmän ja opettajien suhtautumisesta suomea puhuviin oppilaisiin, ja vasta viime kesänä sain tietää, että Ruotsi on aikoinaan miehittänyt Viroa. Olen kuullut, että jossain vaiheessa Ruotsissa pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä. Pitäisikö minun tietää jotain Pajalan tiekapinasta, ja työväenliikkeen noususta Ruotsissa? Onko näistä asioista koskaan koulukirjoissa kerrottu? 

Alkoi kiinnostaa, millä tavoin Niemen kirja perustuu tosiasioihin. Miten ruotsalainen kansankoti syntyi? Mitä oli ennen sitä? Yhtenä säikeenä ilmestyi jostakin muistin pohjalta hajanaista tietoa myös Ruotsin kansallissosialismista. Ruotsi ei ehkä ollutkaan toisessa maailmansodassa aivan niin puolueeton kuin virallisesti on annettu ymmärtää. Onneksi kirjan Jälkisanoissa tulee hieman myös historiallista taustatietoa.

Kirjailija Mikael Niemi teki sen taas! Silkkiin kääritty kivi on jälleen kerran kirjallinen täysosuma: laaja, perusteellinen ja hyvin kirjoitettu. Kiitos kirjasta!

Kuvan osoite: https://mediapankki.otava.fi/

Ella-Maria Nutti: Puiden luo

Jotenkin erikoisella tavalla viimeksi lukemani kirjat liittyvät yhteen, vaikka en niitä siinä mielessä ja tietoisesti valinnutkaan. Keskeistä niissä on voimakkaat luonto- ja tunnekokemukset, jotka on kuvattu kauniisti. Kaikki kirjat on hyvin kirjoitettu, ja niiden lukeminen jätti positiivisen  jäljen.

Viimeksi lukemiani kirjoja ovat Venla Jyrkisen Eläinlääkärinä revontulten mailla, Chloe Daltonin Ystävänä jänis (suomentanut Ari Väntänen), Reetta Rannan Pyhät puut ja Jenni Räinän Veden ajat: matka läpi muuttuneen maiseman. Jenni Räinän Veden ajat ei löydy blogista, mutta kirjoitin siitä lyhyesti blogini Instagram-tilille @Kirjakirjokansi.

Viimeisimpänä luin Ella-Maria Nutin Puiden luo. Se on Nutin toinen romaani, ja senkin on suomentanut Jaana Nikula.

Isä ja aikuinen tytär joutuvat tunturissa moottorikelkkahaaveriin ja pakenevat lumimyrskyä tunturimajalle. Alkaa piinaavat tyhjyyden täyttämät päivät ja yöt. Mukana olleet eväät hupenevat nopeasti, ja kaapeista löytyy vain vähän lisäsyötävää. Majan tarjoamat virikkeet rajoittuvat pöydällä olevaan vieraskirjaan ja korttipakkaan. Ei ole muuta kuin oleminen.

Kertojana toimii aikuinen tytär, joka kärsii kovista kivuista ehkäpä etenevän neurologisen sairauden vuoksi. Hän vaikuttaa erityisherkältä persoonalta  kuvatessaan sisäistä maailmaansa, lapsuuttaan ja pelkojaan. Hänen tarkat aistihavaintonsakin tuntuvat viittaavan erityisherkkään persoonaan.

Fyysisten kipujen rinnalla kulkevat minäkertojan psyykkiset kivut; koska hän ei ole poika, hän kokee olleensa isälle aina näkymätön ja riittämätön. Hän kaipaa isän tunteita ja niiden ilmaisemista. Hän kaipaa isän kieltä, saamea, jota isä ei ole suostunut hänelle opettamaan. Tytär haluaa tietää syyn isän puhumattomuuteen, suorastaan mykkyyteen. Tunturikämpässä on pitkään hiljaista ja yksipuolista keskustelun yritystä, mutta viimein jotain kuitenkin tapahtuu. Tytär saa lahjaksi pieniä tiedon rippeitä isän menneisyydestä: lapsuudesta ja kouluajasta. Pelastusreessä isän jalka koskettaa tyttären jalkaa ikään kuin vahingossa.

Mökillä saunan jälkeen isä puhuu puista ja puiden avulla kautta rantain surusta tyttären sairauden vuoksi, menettämisen pelosta, ja verhotusti myös rakkaudesta. Tytär ymmärtää ja kuulee sanojen taakse. Isä ei osaa puhua tunteista, mutta isän puhumaton rakkaus on läsnä. On ollut aina.

Nutin Puiden luo yhdistyy hienosti Reetta Rannan Pyhät puut - kirjaan, kun isä kertoo mökin lähipuista. Kirjan lopussa, sivulla 190 - 191, on tarinan valtavan koskettava huipennus, joka sai aikaan kylmiä väreitä ja silmien kostumista.

Joskus olen törmännyt siihen, että nuoren esikoiskirjailijan toinen kirja ilmestyy ikään kuin kustantajan painostamana mahdollisimman pian esikoisen jälkeen,  vaikka esikoiskirjailija olisi voinut hyötyä kypsyttelyajasta. Näissä tapauksissa kakkoskirja on usein ollut huonompi kuin esikoinen. 

Aluksi pelkäsin tätä Nutinkin kohdalla, mutta onneksi turhaan! Ella-Maria Nutin Puiden luo on aivan yhtä valmis ja hieno kuin esikoiskirja Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (Kaffe med mjölk), joka ilmestyi 2023.

Venla Jyrkinen: Eläinlääkärinä revontulten mailla

Venla Jyrkisen omaelämäkerallinen Eläinlääkärinä revontulten mailla on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja. Se avaa nuoren eläinlääkärin tarinaa ammatillisella ja lopulta myös henkilökohtaisella tasolla.

Lappi lumoaa nuoren, vastavalmistuneen eläinlääkärin; maisemat ovat suorastaan hengästyttävän kauniit. Lappi tarjoaa eläinlääkärille uudenlaisia työtehtäviä myös poroerotuksissa. Päivät ovat pitkiä, matkat ovat pitkiä, ja palautumisaika jää vähäiseksi. Jyrkinen huomaa, että kunnaneläinlääkärin työ Lapissa on kyllä monipuolista ja vaihtelevaa, mutta myös raskasta pitkien välimatkojen, haastavien luonto-olosuhteiden ja liian vähäisten resurssien vuoksi. Reippaasta ja työtä pelkäämättömästä asenteesta huolimatta (tai sen vuoksi) Jyrkinen uupuu. Tämä on tuttua myös nykyisille ja aiemmille kollegoille, joista joku on kuulemma pyyhkäissyt autolla ajaessaan mutkan suoraksi. Ehkä se tapahtui vahingossa, ehkä ei.

Jyrkinen kirjoittaa hyvää ja kaunista kieltä, ja kerronta etenee sujuvasti. Pikku ronskiudet toimivat tyylikeinona toisin kuin kesällä lukemassani Teppo Heinolan Eläinlääkärin elämää -kirjassa, jossa ne tuntuivat olevan itsetarkoitus.  (Heinolan kirjasta kirjoitin lyhyesti blogini Instagram-tilille (@Kirjakirjokansi.)

Somessa hehkutettiin Heinolan Facebook-julkaisuiden pohjalta koottua kirjaa James Herriotin tarinoiden veroiseksi. Jos johonkin halutaan verrata, kyllä Eläinlääkärinä revontulten mailla sopisi mielestäni kuitenkin paremmin Herriotiin verrattavaksi. Toki se on ansiokas ilman vertailujakin. Asiakerronnan lisäksi Jyrkisen kirja saa lisäpisteitä ihmisläheisyydestä ja hienosta luonnon kuvailusta.  Erityisen hienojen revontulien kokonaisvaltainen kokeminen on kirjoitettu niin, että lukijakin tuntee hetken merkityksellisyyden.

Minulta Venla Jyrkinen saa pisteitä myös avoimuudestaan henkilökohtaisen elämänsä traagisten kipupisteiden avaamisesta. Terapian avulla järkyttynyt 10-vuotias pikkutyttö saadaan palautetuksi aikuiseksi venähtäneeseen kehoon. Tasapaino menneisyyden ja nykyisyyden välille syntyy. Toipuminen voi alkaa. Itsensä hyväksyminen ja elämänilo voittavat. Tekemisen rajat löytyvät.

Vaikeiden asioiden rinnalla Jyrkisellä on aina ollut myös hyviä, kantavia asioita: Kestilän mummu ja ukki, mummolan lehmät ja lapsuudenkodin koirat. Jyrkisen oma, uskollinen Humu on mukana pitkillä työmatkoilla. Viisas vanhempi kollega auttaa laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja antamaan niille perspektiiviä. 

Vaikka monista rakkaista ihmisistä ja eläimistä on pitänyt luopua, terapian myötä Jyrkinen ymmärtää, että kuolema voi olla luonnollinen osa elämää, eikä sitä vastaan pidä taistella silloin, kun lähtö on väistämätöntä. Tärkeää on myös ymmärtää, että eläinpotilaan kuolema ei ole lääkärin epäonnistuminen.

Eläinlääkärinä revontulten mailla on hieno kirja! Mielestäni se voisi hyvin  kilpailla tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta. 

Tämä on Jyrkisen toinen kirja. Ensimmäinen, Kumppanina koira ilmestyi 2023. Varasin senkin kirjastosta.

Kuvan osoite: https://mediapankki.otava.fi/

Chloe Dalton: Ystävänä jänis. Suomentanut Ari Väntänen. Kuvitus Denise Nestor

Miten pieni jäniksenpoika voi muuttaa ihmisen koko ajantusmaailman vain pelkällä olemassaolollaan?

Chloe Daltonin Ystävänä jänis -kirjaa kuvaillaan takakansitekstissä näin:

"Jäniksenpoikanen oli vain kämmenen kokoinen. Se oli nököttänyt tunteja liikumatta Chloe Daltonin lenkkipolulla." Dalton teki päätöksen, joka muuttaisi hänen elämänsä: hän nosti jäniksen syliinsä ja suuntasi kotiin.

Pandemia oli sulkenut uraa luoneen Daltonin maaseutukotiinsa. Nyt elämä muuttui jäniksentahtiseksi - sitä rytmitti käpälien pehmeä pompahtelu...

Villijäniksen ja kaupunkilaisnaisen epätodennäköinen ystävyys kasvaa kiehtovaksi tarinaksi ihmisestä, luonnosta ja kohtaamisesta, joka saa katsomaan elämää uusin silmin." 

Etukannessa todetaan, että Angelina Jolien mukaan Ystävänä jänis on ihastuttava kirja. Olen todellakin samaa mieltä! Lukemista teki mieli pitkittää ja hidastaa, jotta kirjasta voisi nauttia mahdollisimman pitkään. Jäniksenpojan toimintoja ja kasvua oli hellyttävää lukea. Daltonin viisas ja hellä hoiva sekä jäniksen persoonallinen, luonnollinen toiminta saavat lukijankin rakastumaan jänikseen. Sen lähtö kotipihasta muurin taakse, vaarojen maailmaan,  tuottaa lukijalle huolta ja jännitystä: Voi kauhea, kun haukkakin lentelee pihan yllä, ja koiria juoksee läheisellä pellolla,  ja pöllöt sylkevät karvapallojaan katolta! Miten jäiksenpojan käy?

Jäniksenpojan myötä Daltonin koko elämänasenne muuttuu, ja hän alkaa ensinnäkin nähdä elinympäristöään tarkemmin. Toiseksi hän ymmärtää tehomaatalouden ja tuottavuuden vaikutukset luontoon ja alkaa toimia luonnonsuojelun puolesta. 

Jäniksen emotionaalista vaikutusta itseensä  Dalton kuvaa näin:

"Se on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Olen ansainnut elantoni sanoilla, mutta jänis sai minut ajattelemaan hiljaisuuden arvokkuutta ja vaikuttavuutta. Se näytti minulle toisenlaisen elämän ja sen rikkauden. Se sai minut tarkastelemaan eläimiä uudessa valossa, suhteessa siihen ja toisiinsa. Se sai minut arvioimaan uudelleen elämääni ja sitä, mikä tekee elämästä hyvää. Opin arvostamaan kauniita kokemuksia niin kauan, kun ne kestävät - miten pieniä ja arkisia ne sitten ovatkin. Opin löytämään rauhan elää tietyssä tunnetilassa ja etsimään minuuden yksinkertaisuutta..."

Chloe Daltonin Ystävänä jänis on todellakin ihastuttava ja vaikuttava kirja. Suuret kiitokset kuuluvat suomentaja Ari Väntäselle, jonka taidokasta kieltä ja tarkkaa kuvailua oli ilo lukea. Denise Nestorin piirroskuvat sopivat kirjaan erinomaisesti.

Reetta Ranta: Pyhät puut. Graafinen suunnittelu Riikka Haro (Midjourney 6.0 -ohjelmisto)

Olen aina pitänyt puista ja viihtynyt metsässä. Metsä antaa hyvää oloa ja rauhaa, vaikka en uskallakaan poiketa tutulta polulta. Reetta Rannan Pyhät puut tarjosi omaa sisintäni syvästi puhuttelevan lukukokemuksen ja halun jakaa myös omia puukertomuksiani. Suorastaan jarruttelin lukemista, jotta saisin nauttia kirjasta mahdollisimman pitkään. Takakannen mukaan teos esittelee Suomen luonnonvaraiset puulajit ja valottaa niiden  merkityksiä mytologiassa ja kansanperinteessä. Kirjan kauniista ulkoasusta vastaa kirjailijan sisar Riikka Haro.

Lapsuudenkotini porraspielessä kasvoi pihlaja, jonka äiti oli kuulemma nuorena aviovaimona kantanut sylissään metsästä ja istuttanut uuden talon portaiden viereen. Myöhemmin se jouduttiin kaatamaan vanhuuden vuoksi, mutta sen poikanen jatkoi elämää entisellä paikalla, ja pian pihlaja oli taas yhtä iso kuin ennenkin. Rannan mukaan "pihlaja on pyhä puu, kodin suojelija, joka istutettiin ensimmäisenä uuden talon pihaan ukkoselta suojaamaan. Olihan pihlaja Raunin, taivaan- ja ukkosenjumalan Ukon vaimon puu, ja uskottiin, ettei ukkonen iske taloon, joka kasvaa pihlajan suojissa." 

En tiedä, oliko tämä uskomus myös äidilläni, mutta ajatus nuoresta äidistä ja kotia suojelevasta pihlajasta on kaunis. Myös oman kotini takapihalla kasvaa vanha pihlaja, ja useita muitakin hieman kauempana. Häissämme ystävät koristelivat vanhan vihkikirkon punamarjaisilla pihlajanoksilla.

Anopillani on ollut tapana istuttaa puu jonkun merkkitapahtuman kunniaksi, esimerkiksi silloin, kun esikoistytär valmistui kauppakoulusta. Minusta tämäkin on kaunis tapa. Tästä kertoo myös Ranta: "Edelleen monien talojen pihoissa on puita, joita on istutettu lasten syntymän, ripille pääsyn tai häiden muistoksi."

Kun kotimme lähellä tehtiin tietöitä, kaadettiin kaikki vanhat, hyväkuntoiset männyt ja kuuset koko tien pituudelta. Niiden paksuudesta päätellen ne olivat olleet siinä varmaan 70 vuotta, jopa enemmän. Naapurusto oli järkyttynyt. Maisema muuttui peruuttamattomasti, ja tiellä kohdatessamme jaoimme järkytyksen ja surun puiden vuoksi. 

Tietyön jälkimainingeissa myös pihamme rajamänty piti kaataa. Entinen naapurimme sanoi sen olevan suojeltu puu. Pihallamme säilytettävät kantokiekot ovat halkaisijaltaan ainakin 90 cm. Kyseessä oli puuvanhus, jonka latva oli lahonnut, joten turvallisuussyistä se kaadettiin. En kuitenkaan saa rauhaa ajatukselta, että se oli pyhä puu, ja nyt se on tuhottu. Kuvasin Pyhät puut -kirjan tuon kaadetun puun kannon päällä, mutta kuva on liian surullinen julkaistavaksi. Siksipä blogikuva on otettu takapihamme suojelevan pihlajan kyljessä.

Vaikka rakastan puita yleensä, luulen, että sielunpuuni on kataja, "hidaskasvuinen ja sitkeä selviytyjä". Kaikenlaista on elämässä vastaan tullut, mutta vaikka olen taipunut, en ole taittunut. Kiitos katajuuden!

Reetta Rannan kirjoittama ja Riikka Haron kuvittama Pyhät puut puhutteli minua syvältä. Lainasin kirjan kirjastosta, ja lukemisen jälkeen ostin sen myös itselleni. Pistin myös Rannan aiemman, Rituaalikirjan, kirjastovaraukseen.