Päivi Lukkarila: Skutsi

Vuoden 2024 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Päivi Lukkarila nuortenromaanillaan Skutsi.

Vaikka seuraan kirjallisuuden kenttää, erilaisia, kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia sekä kirjallisuuskeskusteluja ja luen tieto- ja kaunokirjallisuutta aika monipuolisesti, en juurikaan enää lue lasten- ja nuortenkirjoja. Mutta Skutsin luin - kertaistumalta, yhdessä päivässä ja positiivisissa tunnelmissa.

Voittajakirjan valitsija Maria Veitola kuvaa kirjan vetovoimaa hyvin: "Tämä kirja viihdyttää, koukuttaa ja opettaa vaivihkaa monenlaista, mm. peloista, ennakkoluuloista ja erätaidoista. Mikä tärkeintä, se antaa nuorelle lukijalle luvan olla keskeneräinen."  (https://lukemo.fi/ajankohtaista/vuoden-2024-lasten-ja-nuortenkirjallisuuden-finlandia-voittaja/. Luettu 22.2.2025)

Päivi Lukkarilan nimen muistin jostain aiemmasta nuortenkirjasta, ja kun tarkistin asiaa, kyseessä oli Koitetaan kestää, Nanna vuodelta 2007. Kyseessä on siis pitkän linjan kirjoittaja, jonka nimi tuntui tutulta, mutta tuotanto ei. Mielenkiintoista on, että Skutsi ilmestyi Päivi Lukkarilan 2020 perustaman Nokkahiiri-kustantamon kustantamana, ikään kuin omakustanteena siis. Kirjan mainiosta ja monitulkintaisesta kannesta vastaa Jyrki Pitkä.

Takakansitekstissä kirjaa kuvataan seuraavasti: "Neljä nuorta, erämaa, ei älylaitteita. Kauhutarinoita iltanuotiolla, ennakkoluuloja ja salaisuuksia, orastavaa ystävyyttä. Kun kuolema vierailee leirissä, leppoisa vaellus muuttuu painajaiseksi."

Aihe limittyy kivasti juuri lukemaani Suvi Uskin tietokirjaan Mitä some tekee meille? Uski kuvailee siinä someriippuvuutta ja somen vaikutusta lapsiin ja nuoriin. Miten ihmeessä siis nykyajan nuorisojoukko voi selvitä vajaa kolme vuorokautta kestävällä vaelluksella ilman älylaitteita? Normaalioloissa he ovat tosi taitavia älylaitteiden käyttäjiä ja vahvasti koukuttuneita someen. Mutta entäpä, kun ei olekaan karttasovellusta käytettävissä, ja kartanlukutaitokin on niin ja näin. Ainoana puhelimenakin on ohjaajan taskusta otettu ns.tyhmäpuhelin, jonka ainoana etuna on pitkä akunkestävyys.

Skutsin henkilöhahmot on hyvin kehitelty, ja nuorten maailma tuntuu aidolta. Myös vuoropuhelu vaikuttaa uskottavalta. Nuorten maailma on kirjailijalle tuttua työnsä puolesta: onhan hän toiselta ammatiltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja sekä suomi toisena kielenä -opettaja.

Kerronta etenee kivasti eri henkilöiden kuvaamana, jolloin henkilöhahmo kuvaa tapahtumia ja toisia henkilöitä paljastaen samalla jotain itsestään. Vaelluksen edetessä jokaisesta löytyy jotain, mitä hän on tähän asti peitellyt. Kaikilla on oma tarinansa, omat kipukohtansa, ja tietenkin myös omat haaveensa. Sabinan persoonallisuus jää sopivasti epäselväksi. Asiasta voi syntyä mielenkiintoisia keskusteluja nuorten lukijoiden kesken.

Skutsi on sopiva sekoitus realistista nuortenkirjallisuutta, jännitystä ja kauhua. Se myös tonkaisee sopivasti stereotypioita ja ennakkoluuloja. Toivottavasti monet nuoret ja nuorten opettajat löytävät tämän kirjan. Paras lukijaryhmä on varmaan yläkoulun 8. - 9.-luokkalaiset.

Lisätietoa kirjailijasta ja hänen tuotannostaan löytyy vaikkapa kirjailijan kotisivulta: https://paivilukkarila.wordpress.com/. (Luettu 22.2.2025) 

tai Wikipedian artikkelista: https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4ivi_Lukkarila. (Luettu 22.2.2025)

Yoko Ogawa: Muistipoliisi. Suomentanut Markus Juslin

Yoko Ogawan Muistipoliisi on ilmestynyt japaniksi 1994, ja suomeksi 2021 Markus Juslinin suomentamana. Takakansitietojen mukaan Yoko Ogawa on Japanin arvostetuimpia kirjailijoita. Minulle hän ei ollut ennestään tuttu. Muistipoliisi kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon, jossa on julkaistu suomennettua maailman kirjallisuutta jo vuodesta 1954. 

Takakansitekstissä Muistipoliisia kuvataan dystopiaksi ja kertomukseksi vallasta, ihmisyydestä ja muistojen merkityksestä. Mitähän tämä mahtaa tarkoittaa? Yritän seuraavaksi purkaa tätä kuvausta osiin. 

Dystopiasta, eli  yhteiskunnan huolestuttavasta uhkakuvasta, kirjassa kyllä on selvästi kyse. Asioita ja esineitä alkaa kadota, ja samalla häviää niiden muisto. Valtaosa saaren asukkaista ei edes huomaa, kuinka asia toisensa jälkeen häviää. Linnut, ruusut, kalenterit, kartat, kirjallisuus, kirjat, kirjastot... ja "ne harvat, jotka pystyvät vielä muistamaan, joutuvat elämään alituisen pelon vallassa. Saarta hallitseva muistipoliisi tekee kaikkensa, jotta se, mikä on kadonnut, säilyy kadoksissa." (Takakansitekstiä mukaillen)

Kirjallisuuden katoaminen sekä kirjojen ja kirjastojen polttaminen oli tuskallista ja pelottavaa luettavaa. Se toi todellakin mieleen Bradburyn Fahrenheit 451:n, kuten takakannen viittauksessa Time-lehden arvosteluun todetaan. Kirjaroviot ja muistipoliisin sotilaallisen tehokkaat iskut toivat mieleen natsismin. Muistipoliisien univormut toivat mieleen sotilasmanttelit, ja saappaiden rytmikkään kopinan saattoi lukiessaan kuulla. 

Jossakin totalitaarisessa valtiossa siis eletään. Jotkut käyttävät valtaa, ja toiset alistuvat. Muistipoliisi tekee muistinmetsästysiskuja, tuhoaa koteja ja vie ihmisiä jonnekin. Kaikki eivät palaa. He katoavat. Ehkä heitä kidutetaan. Ehkä he kuolevat. 

Muistipoliisit ovat toiminnan toteuttajat, mutta ketkä ovat sen suunnittelijat? Miten asioiden ja ihmisten katoamiset saadaan toteutumaan? Millä tavalla ihmiset saadaan tottelemaan?  Kuka käskee? Onko aivopesu ja propaganda jatkuvaa? Ketkä käyttävät valtaa? Siitä ei kirjassa suoraan kerrota, mutta jollakin tavalla ihmiset saadaan tottelelemaan, unohtamaan kadonneet asiat ja jatkamaan elämäänsä, vaikka ruokatarpeet vähenevät ja kylmyyskin vaivaa.  Miksi he itse kantavat kirjansa rovioihin, nuori kirjailija muiden mukana?

Onko tottelemisessa kyse vain ihmisyydestä? Onko parempi totella, unohtaa ja yrittää vain keskittyä omaan elämäänsä? Onko alistuminen inhimillistä? On niitäkin, jotka eivät suostu tottelemaan ja on niitä, jotka auttavat heitä piiloutumaan. Onko siinäkin kyse ihmisyydestä ja vain joidenkin poikkeussyksilöiden rohkeudesta vastustaa vallankäyttäjiä?

Muistipoliiisissa nimettömän minä-kertojan äiti kätki tavaroita saviveistostensa sisälle, ennen kuin hänet vietiin. Tavarat olivat aivan jokapäiväisiä arkiesineitä, mutta ne  tuottivat iloa. Miksi äiti halusi, että tavarat voitaisiin säilyttää ja ehkä myös löytää? Halusiko hän säilyttää pienen hetken yhteisestä elämästä, silloin, kun kaikki oli vielä hyvin?

Mikä on muistamisen ja muistojen merkitys? Onko muistaminen  tärkeää ihmisyyden säilymisen kannalta? Onko se tärkeää historian kannalta, varsinkin, nykyisin, kun tekoäly voi kirjoittaa historiaa uusiksi, eikä median kuviinkaan voi välttämättä enää luottaa? Ovatko muistot ja muistaminen tärkeää huolenpidon, rakkauden, sivistyksen ja rauhan kannalta? 

Maailman tapahtumia seuratessa tuntuu, että juuri nyt on tärkeää muistaa, mikä on totta. Miten asiat olivat, ennen kuin ne muuttuivat? Totalitaarisissa valtioissa ihmiset pakotetaan uskomaan uudelleen kirjoitettuun historiaan, propagandaan, vääristelyyn ja valheeseen. Käytetään harhaanjohtavia sanoja, levitetään valheita ja muokataan kuvia. Tekoäly ja somen meemit voivat korvata totuuden. 

Ogawan Muistipoliisissa on kaksi sisäkkäistä tarinaa: Kehystarina kertoo saaren arkisesta elämästä ja noista oudoista katoamisista. Toinen tarina on nuoren  kirjailijan tarina konekirjoituskoulun ja kellotornin tapahtumista ja katoamisista sielläkin.

Kummassakin tarinassa on kyse samasta ilmiöstä: vallasta ja sen väärinkäytöstä. Kellotornin nainen on ääriesimerkki tahdottomasta alistumisesta. Lopussa myös kehyskertomuksen  minä-kertoja katoaa, häviää, alistuu. Onko kyse siitä, että mielivaltainen vallankäyttö ja siihen pakkoalistuminen passivoittaa ihmiset, tekee heidät puolustuskyvyttömiksi ja saa heidän minuutensa häviämään: Ei ole muistoja, ei ääntä, ei enää kehoakaan? Onko vain kuolemaa?

Ogawan Muistipoliisin keskeiset henkilöt ovat nimetön minä-kertoja (nuori neiti), kustannustoimittaja R ja neidin pappa. Papan persoona, edustaa ihailtavaa resilienssiä: maanjärjestys tai tsunami otetaan vastaan tyynesti, ja sen jälkeen aletaan kiireesti auttamaan muita ihmisiä ja ennallistamaan tuhoja kärsineitä asuntoja. Vaikka mitä tapahtuu, säilytetään inhimillisyys, kohteliaisuus ja toisten kunnioittaminen. Pappa on positiivinen ja turvallinen hahmo, joka tuo tarinaan toivoa. Pappa edustaa sitä, mikä on arvokasta.

Kahden tarinan lisäksi on vielä kolmaskin tarina, neidin ja R:n epätavallinen rakkaustarina, joka syntyy epätavallisissa olosuhteissa, kun R on pakotettu eroon vaimostaan ja vastasyntyneestä lapsestaan. Onko lopussa kyse vastarinnan murtumisesta ja antautumisesta?  Vai voisiko neidin katoamisen selittää rakkaustragediana: Jos sinä lähdet, minä lakkaan olemasta?

Yoko Ogawan Muistipoliisissa tapahtuu paljon outoja asioita, joita ei mitenkään selitetä. Lukijalle jää paljon mietittävää ja tulkittavaa. Aluksi mietin, miten ihmeessä voisin kirjoittaa tästä hämmentävästä lukukokemuksesta. Sitten ajattelin, että jos minulla ei ole vastauksia, voin aina esittää kysymyksiä. 

 

Sanaka Hiiragi: Unohdettujen muistojen valokuvaamo. Japanin kielestä suomentanut Markus Juslin

 

Sain vinkin Facebookin kirjallisuuden ystävistä Sanaka Hiiragin kirjasta Unohdettujen muistojen valokuvaamo. Kiitos sinulle, kuka olitkin!

Takakansitekstin mukaan "Elämän ja kuoleman välitilassa on herra Hirasakan taianomainen valokuvaamo. Sinne ihmiset saapuvat kuoltuaan, ja siellä heitä odottaa heidän elämänsä valokuvina, yksi kuva jokaisesta eletystä päivästä. Ennen lähtöä tuonpuoleiseen kaikilla on mahdollisuus palata Hirasakan kanssa hetkeksi menneisyyteen ja valokuvata yksi erityisen tärkeä hetki elämässään."

Vaikka aiheena on kuolema, kirja ei ole synkkä tai surullinen, vaan positiivinen ja valoisa. Positiivisuutta tuovat valokuvaamoon tulevien ihmisten erilaiset elämäntarinat, sekä japanilainen kohteliaisuus ja toisten kunnioittava kohtaaminen, kirjan elämänilo ja hyvyys. Lisäviehätystä tulee erilaisten  kameroiden ja perinteisen valokuvauksen esittelystä.

Teoksessa tutustutaan kolmen ihmisen elämäntarinaan juurikin herra Hirasakan valokuvaamossa. Ensin valokuvaamoon saapuu vanha rouva Hatsue. Sen jälkeen tulee Waniguchi, jonka tiedoissa on punainen lappu merkkinä siitä, että kuolema on ihmisen tekosia. Punainen lappu on myös viimeisen tulijan, Mitsurun, tiedoissa. Hänen elämäänsä on mahtunut pakahduttavaa pahuutta, mutta myös yllättävää hyvyyttä. 

Herra Hirasakalla itsellään on ongelma, johon ei tule tarinan kuluessa selvää ratkaisua. Herra Hirasakan ja Mitsurun tarinat liittyvät kuitenkin yllättävästi yhteen, ja Mitsurun tarinassa tiivistyy ehkä kirjan tärkein sanoma. Se ja koko ihastuttava kirja jäivät elämään mieleeni vielä pitkäksi aikaa kirjan kansien sulkeuduttua.

Pidin valtavasti Sanaka Hiiragin kirjasta Unohdettujen muistojen valokuvaamo.Tarina on hieno, ja kerrontatekniikassa on ihana tyylikeino, johon en ole aiemmin törmännyt.

Seuraavana lukupinossa on toinenkin japanilainen muistiin ja muistamiseen liittyvä kirja: Yoko Ogawan Muistipoliisi. Senkin on suomentanut Markus Juslin. Suomentaja vinkkasi Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä myös pian ilmestyvää Miyazawa Kenjin: Yö Linnunradan junassa: ja muita tarinoita -teosta. Odotan sen ilmestymistä.