Sota vie Friitalta jo pienenä lempeän isän ja kodin turvan. Vaikka sotalapsiaika Ruotsissa oli täynnä onnellisuutta ja rakkautta, pohjimmaisena tunteena ovat traumaattiset erokokemukset ja lähtemätön suru. Ensin piti erota äidistä ja kaikesta tutusta, sitten mammasta ja Nisse-papasta, sitten vielä pikkusiskosta ja lopullisesti äidistä 14-vuotiaana. Äidin valinta kahden Ruotsista palaavan lapsen välillä jättää ikuiset haavat.
Muutaman vuoden kuluttua menetyksiä tulee lisää. Friita jää nuorena leskeksi ja kaksosten yksinhuoltajaksi. Myöhemmin hänellä on vain yksi lapsi.
Friita on oppinut jo varhain, että on vain pärjättävä yksin. On oltava vahva. Kirjan kustantaja Aviadorin sivulla kuvataan, mitä elämä Friitalle ja muille sodasta toipuville on:
"Tekee työnsä, kantaa osansa ja rakentaa elämälleen katon sekä seinät. Jos kattoon, kenkiin tai sieluun tulee reikä, ihminen paikkaa sen itse. Tilkitsee sillä, mitä on saatavilla."(https://www.aviador.fi/product-page/taapelitaivas. Luettu 11.4.2025)
Hilma on ystävä, jonka kanssa jaetaan ilot ja surut. Kun Friita vain makaa surun syövereissä sängyssä, Hilma konkreettisesti repii ystävänsä ylös ja pakottaa jatkamaan elämää ja huolehtimaan lapsista. Tämä kohtaus kirjassa on voimakas ja yksi mieleen jäävimmistä. Hilma myös keksii keinon, jolla naiset voivat elättää itsensä ja lapsensa: Sahalle tarvitaan työntekijöitä. Sahasta tuleekin naisille "leivän isä" vuosikymmeniksi.
Köyhyyttä on, mutta onnen elementeiksi muodostuvat hyvät asiat: oma koti, pieni peruna- ja kasvimaa, kellarin säilykkeet ja taivaansininen lintujen kylpyallas pihalla.
Tapelitaivaassa on paljon kaunista ja koskettavaa. Varsinkin kirjan loppu on liikuttava. Edesmenneet rakkaat tulevat hakemaan Friitaa, ja kurjet näyttävät tietä:
"Tänään tulevat kurjet. Kuulen niiden huudot sairaalahuoneen tuuletusräppänästä ja tiedän meren jääkanteen sulaneista silmistä kihoavan porevettä. Taivaankannen kannattajien saattaja huutelee kurkiauran edellä: ”Tätä tietä”.”Historiallisen ajan kuljettaminen ja Vapun vanheneminen äitinsä rinnalla eivät kaikin paikoin olleet mielestäni uskottavia. Olisin myös toivonut, että Friitan ja Hilman ystävyys olisi kuvattu naisten lujana ystävyytenä ilman sateenkaarivivahteita, jotka mielestäni vaikuttivat muodikkaasti päälleliimatuilta.
En tiedä, onko henkilöillä todellisia esikuvia. Joka tapauksessa Friita Peltolan tarina ansaitsi tulla kerrotuksi, ja Anu Kolmonen ansaitsi tulla valituksi vuoden 2024 Botnia-palkinnon voittajaksi.
