Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Suomentanut Jaana Nikula

Ella-Maria Nuttin [Taivutetaanko suomen kielen astevaihelun mukaisesti vai ei?] esikoisteos on ilmestynyt alunperin ruotsiksi nimellä Kaffe med mjölk vuonna 2022. Jaana Nikulan suomentamana teos on päinvastaisesti nimeltään Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Suomeksi teos ilmestyi 2023. Ristiriitainen nimi herättää huomiota, ja lukiessani mietin koko ajan, milloin asiaan tulee selvyys. Tuleehan se teoksen loppupuolella, mutta edelleenkin ihmetyttää, miksi suomennoksessa käytetään aikamuotona perfektiä, ikään kuin kahvin juonti mustana olisi ollut aina tapana. Tarinassa kahvia juodaan kuitenkin mustana, koska ei muuta voida, eli se on poikkeuksellista.

Ella-Maria Nutti on Ruotsin Jällivaarasta kotoisin oleva 29-vuotias saamelaiskirjailija. Nuoren kirjailijan teos on aito, koskettava ja kertakaikkisen upea kirja! Se on omistettu "Äidille - kenelle muullekaan". Omistus ja tapahtumien sijoittuminen osittain Jällivaaraan antavat viitteitä siitä, että kirja voisi mahdollisesti olla omakohtainen. Etuliepeen lehtiarvosteluissa kirjaa ylistetään vuolaasti:

"Sydämellinen romaani, joka menee sisuskaluihin ja jättää jäljen. Ella-Maria Nutin  esikoisromaani on loisteliaasti kirjoitettu." - Norrländska Socialdemokraten

"Lohduttoman kaunis, valtavan vahva esikoinen." - Göteborgs Posten 

 "Emme lopultakaan ole tekemisissä pelkästään lupaavan esikoisen, vaan itsenäisen onnistuneen romaanin ja loisteliaasti aloitetun kirjailijan uran kanssa." - Svenska Dagbladet

Eletään nykyhetkessä ja muistoissa. Äidillä on tärkeää asiaa tyttärelle, mutta hän ei saa sanotuksi sitä.  Aina on huono hetki, ja sanomista on helppo siirtää. Vuorovaikutus välillä lähenee ja välillä etääntyy, mutta lähes koko ajan sitä vaikeuttavat jännittyneisyys, salailu, tulkinnat ja aikuisen tyttären taantuminen murrosikäisenä luotuihin käyttäytymismalleihin. Äiti kokee syyllisyyttä siitä, onko hän osannut osoittaa rakkauttaan tarpeeksi. Ovatko suojelunhalu ja äärimmäinen huoli teipanneet hänen suunsa kiinni? Onko koskaan sanottu, että rakastaa? 

Pohjoisessa kahvi on juotu mustana tuo esille äidin ja tyttären suhteen vahvuudet ja kipupisteet. On halu ja tarve päästä lähelle ja hakea yhteyttä, mutta välissä on niin paljon, ettei se ole helppoa. Lopulta tärkeät sanat saadaan sanotuksi ja voidaan juoda kahvia, vaikka sitten mustana, kun ei muuta voida.

Kirjassa on harmillisesti muutamia painovirheitä tai ehkä kääntämisestä johtuvia kielivirheitä. Kaikki eivät niitä ehkä huomaa, mutta minun haukankatseeni on armoton.

Sara R. Acedo vastaa kannen suunnittelusta, ja kannen kahvitahrat ansaitsevat erityismaininnan.

Enni Vanhatapio: Tyttöystävä

Enni Vanhatapio on syntynyt 1991 Haukiputaalla, joka nykyisin kuuluu Ouluun. Tyttöystävä on hänen toinen romaaninsa, ja se on ilmestynyt 2022. Törmäsin Vanhatapion nimeen Ragnar Jónasson ja Katrín Jakobsdóttirin Reykjavik-teoksen kääntäjänä englannista suomeksi, ja päätin tutustua myös hänen omaan tuotantoonsa.

Vanhatapion esikoisromaania Absentia mainostettiin takakannessa "raikkaasti dialogivetoiseksi nykyromaaniksi". Dialogivetoista se kyllä on,  ja nykykirjallisuudessa yleistyneen välimerkittömyyden vuoksi se oli minulle myös  tekstivyöryä; taitavaa,  mutta kerrontatekniikan vuoksi raskasta lukea.

En ymmärrä, miksi monissa nykykirjallisuuden teoksissa ei haluta noudattaa kielen sääntöjä ja oikeinkirjoitusohjeita. Kertooko se tämän ajan individualismista, yksilöllisyyden ja vapauden korostamisesta? Onko se vähän kuin kirjallista elokapinaa? Tuoko se tekstiin (muka) persoonallisuutta? Miksi vuoropuhelua ei merkitä? Mistä se on poissa? - No,  ainakin selkeydestä. 

Minä jätän tekstivyöryt vyörymään niiden päälle, jotka niistä nauttivat ja jätän kirjan suosiolla kesken. Näin kävi Absentiankin kanssa. Näin on käynyt myös esimerkiksi joidenkin Miki Liukkosen kirjojen, ja myös erään Finlandia-voittajan teosten kanssa.

Tyttöystävässäkään vuoropuhelua ei merkitä, mutta muuten se on hyvin kirjoitettu ja kiva. Aikasiirtymät ovat selvempiä kuin esikoisessa. On täydellisen, suvun ihaileman brittipoikaystävän kanssa vietetty aika,  ja aika hänen jälkeensä.

Minä-kertojana on nuori nainen, joka elää ulkomailla, todennäköisesti Iso-Britanniassa, kuten Vanhatapio itsekin. Päähenkilö on introvertti, joka tarkastelee elämäänsä ulkopuolelta tehden valtavan tarkkoja havaintoja. Välillä lukija saa herkutella hänen päänsisäisillä, oudoilla kuvitelmillaan ja ajatuksillaan. Hänen sisäinen elämänsä on varsin vauhdikasta ja mielenkiintoista.  Keskustelut torakan kanssa ovat mainioita. Lisäksi hänen tekemänsä työt elokuvien avustajana on kuvattu kivan humoristisesti.

Minä-kertoja yrittää kovasti olla normaali ja tuntea ja tehdä, niin kuin kuuluu. Olo on kuitenkin ahdistunut. Terapeutti ei kuitenkaan huolehtisi liikoja, koska "hänestä tilanteeni oli tavallista nuoren naisen kipuilua nykymaailman tiimellyksessä."

Ajattelisin, että romaanin loppu kertoo identiteetin löytymisestä, sen hyväksymisestä ja asioiden loksahtamisesta paikoilleen. Voidaan siirtää kissan tuhkat syrjään ruokapöydältä ja syödä pakastepitsaa tärkeäksi muodostuneen Roen kanssa.

Tyttöystävä käsittelee nykymaailman ilmiöitä ja nuoren naisen matkaa itsensä löytämiseen. Vanhatapio on lahjakas kirjoittaja. Jään seuraamaan hänen uraansa ja... kyllä, odottamaan myös niitä lainausmerkkejä tai vuorosanaviivoja -  ihan positiivisella mielellä.

Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt. Suomentanut Aura Sevon.

Muistan itse nähneeni romanialaisen telinevoimistelijan Nadia Comănecin televisiossa, vaikka se tapahtui jo muinaisella 1970-luvulla. Muistan pienen ja robottimaisen voimistelijatytön ja hämmästyttävät suoritukset. Nadia Comăneci on viisinkertainen olympiavoittaja, kaksinkertainen maailmanmestari ja yhdeksänkertainen Euroopan mestari. Comăneci aloitti voimistelun 6-vuotiaana, ja voitti olympiakultaa 14-vuotiaana vuonna 1976. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Nadia_Com%C4%83neci. Luettu 21.3.2024.)

Lola Lafon on etuliepeen mukaan kommunistisessa Romaniassa varttunut palkittu ranskalainen kirjailija ja muusikko. Kirjailija toteaa, että Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt ei pyri olemaan historiallinen rekonstruktio Nadia Comănecin elämästä. Teksti myötäilee todellisia tapahtumia, paikkoja ja ajankohtia, mutta muuten hän sanoo täyttäneensä  tarinan aukkoja ja päähenkilön hiljaisuuksia seuraten useita eri näkemyksiä ja versioita tuosta kadonneesta maailmasta. Hän kertoo myös, että vuoropuhelu [puhelut ja sähköpostit] romaanin kertojan ja voimistelijan välillä on fiktiota.

Kirjan faktataso on mielenkiintoinen. On ihmeellistä, että kirjaa lukiessa muistin syövereistä nousi myös televisioidut kuvat venäläisestä voimistelijasta Olga Korbutista  sekä teloitetutusta Romanian diktaattorista Ceaușescusta ja hänen vaimostaan Elenasta. 

Urheilijana Nadia Comăneci oli valjastettu tuottamaan kunniaa Romanialle ja diktaattorille. Elämään ei mahtunut muuta kuin ankaraa harjoittelua päivästä toiseen. Ruoka- ja juomamääriä tarkkailtiin, eikä oma kehokaan ollut oma, vaan se kuului valtiolle. Ankarana valmentajana toimi Béla Károlyi ja hänen vaimonsa avusti. Nadia Comănecista tuli koko kansan suosikki ja sankaritar, mutta suosio laski tytön kasvettua naiseksi. Hän loikkasi Yhdysvaltoihin 1989. Károlyit loikkasivat jo aiemmin.

Pidin Lafonin kirjoitustavasta. Hän on syntynyt vuonna 1972, joten tutustumalla romanialaisen huippuvoimistelijan historiaan hän pääsi tutustumaan myös omaan lapsuutensa ja kasvuympäristöönsä. Kuvitellut keskustelut  Comănecin kanssa toimivat kivasti juurikin historian aukkojen paikkaajina, ja antavat lukijan ajatella, että ehkäpä asiat menivät juuri noin. Takaliepeen mukaan monet ranskalaislehdet ovat ylistäneet kirjaa juurikin tyylistä.

Luin vasta Johanna Aatsalon kirjan Paljastus: tarina doping-uutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa. Niin ihmeellistä on fanaattinen huippu-urheilu, kun vain voitto on ainoa päämäärä! Jos kaukaisen  diktatuurin valmennusmenetelmät kauhistuttavat, yhtä kauhistuttavaa toimintaa löytyy myös koto-Suomesta. (Lyhyt esittely Aatsalon kirjasta löytyy Kirjakirjokansi-blogin Instagram-tililtä.)

Ragnar Jónasson, Katrín Jakobsdóttir: Reykjavik. Englanninnoksesta suomentanut Enni Vanhatapio.

                                                

Ragnar Jónasson on  kansainvälisesti palkittu dekkaristi, jonka kirjoja on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta 36 maassa. Katrín Jakobsdóttir on Islannin pääministeri, joka on aina rakastanut dekkareita (takaliepeestä). Reykjavik on heidän yhdessä kirjoittamansa dekkari, joka on saanut paljon hehkutusta. Kannessakin mainostetaan: "Vaikuttavinta nordic noiria" (Financial Times).

Minusta islantilainen elämänasenne on positiivinen: kun on pieni maa, kaikkien on hyvä osata kaikenlaista. Ihmisillä voi olla monia ammatteja. Niinpä on mielenkiintoista, että pääministeri kirjoittaa dekkarin, eli tekemisen roolit sekoittuvat tässäkin tapauksessa. Jälkisanoissa kirjailijat kertovat, että kirja syntyi kiireettömästi ja vailla ulkoisia paineita. Sen kirjoittaminen oli keino viihtyä yhteisen mielenkiinnon, eli rikoskirjallisuuden äärellä.

Kirjassa on selvästikin näkyvissä mestari - kisälli -asetelma, kun toinen on jo kirjoillaan valloittanut maailmaa, ja toinen kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. En tiedä, miten kirjaa on konkreettisesti työstetty, mutta mielestäni kisällin epävarmuus on näkyvillä alun tahkeassa toisteisuudessa, juonenkäänteiden toistuvassa kertaamisessa ja paikoitellen koulutyttömäisessä vuoropuhelussa sekä tunteiden kuvailussa. Mestarin ohjauksessa kirjasta tulee kuitenkin kohtalainen, christiemäinen arvoitusdekkari, ja syyllinen pimitetään taitavasti ihan viimeisille sivuille asti. Positiivista on myös se, ettei kirjassa mässäillä julmuuksilla, vaan rikoksesta kerrotaan neutraalisti.

Kirjassa selvitellään kolmekymmentä vuotta sitten kadonneen, mahdollisesti surmatun teinitytön katoamista. Tapaus on kaikkien tiedossa, ja siitä on kirjoitettu vuosikymmeniä. Se vertautuu Suomessa Kylllikki Saaren selvittämättömään murhaan. Harrastelijaetsivät ratkaisevat rikoksen ja antavat poliiseille tarvittavat tiedot syyllisten rankaisemiseksi.

Enni Vanhatapio on suomentanut Reykjavikin englannin kielestä. Suomennos on pääosin sujuva, muutamaa paino- tai kirjoitusvirhettä lukuun ottamatta. Yksi kohta olisi vaatinut suomentajalta ja kustannustoimittajajalta vielä tarkempaa hiomista, kun näkyville jäi kammottava rakenteellinen möhkäle: 

"Marget istui sohvan reunalla ja piteli mukillista kahvia maidolla ja sokerilla." 

(Huh, huh! Olisiko rakenne kannattannut purkaa vaikka pää- ja sivulauseeksi? Ja onko olennaista, että kahvikupillisessa on sekä maitoa että sokeria?)

Itse en lämmennyt Reykjavikille varauksettomasti, mutta Ragnar Jónassonin kirjoihin voisin tutustua. Olen ne jo bongannut, mutta en ole niitä lukenut. Oululaislähtöisen Enni Vanhatapion kaksi ilmestynyttä kirjaa voisivat myös siirtyä lukulistalle. 

Harri-Pekka Pietikäinen: Tunne pelkosi, vapaudu elämään

Usein on käynyt niin, että kun mietin jotain asiaa elämässäni, löytyy Hidasta elämää -sivustolta tai kirjoista juuri sopivaa luettavaa sen hetkiseen ongelmaan. Niin kävi Harri-Pekka Pietikäisen Tunne pelkosi, vapaudu elämään (2023) -kirjankin kanssa. Tunnistan kyllä pelkojani, mutta niistä vapautuminen on vielä vaiheessa. Pietikäinen toteaa, että monien pelkojen kumppani on häpeä. En tiedä, onko täydellinen vapautuminen edes mahdollista, vai onko vain hyväksyttävä, että kapeampikin elämä on ok ja lakattava syyllistämästä itseään siitä, mitä ei ole (vielä) uskaltanut.

Harri-Pekka Pietikäinen kirjoittaa omista peloistaan, häpeäkokemuksistaan, traumatisoineista tapahtumista avoimesti. Hän vannookin avoimuuden nimeen, koska se on hänen mielestään ainoa tie kahlitsevista peloista vapautumiseen. Toivoisin, että moni mies löytäisi kirjan ja ne miesten keskustelupiirit, joista Pietikäinen puhuu.

Tällä lukukerralla minuun kolahtivat muutamat asiat, joiden kanssa olen kipuillut, ja jotka näkyvät työelämässsä voimia vievinä ilmiöinä. Poimin niitä tähän sitaateiksi kommentoimatta niitä sen enempää. Niiden avaamisen foorumi on muualla.

"Pelon edessä lamaantuminen saattaa käynnistää voimakkaan kierteen, jolloin pelon sitoma energia ei pääse purkautumaan. Tällöin se synnyttää ajan saatossa voimistuvia kehotraumoja. On ihmiselle itseelleen haitallista, jos pelko voimistaa tunnetta oman autonomian vähyydestä ja saa tuntemaan,  ettemme hallitse omaa elämäämme." (s. 63)

"On oleellista ymmärtää ja oppia tunnistamaan, milloin kyseessä on väärä hälytys. Olemmeko todella vaarassa vai kuvittelemmeko vain olevamme?" (s. 74)

"Loppupeleissä kyse on siitä, ettei mikään ulkopuolinen voi todella satuttaa meitä. Sen voi tehdä ainoastaan omat oletuksemme ja uskomuksemme. Se, miten valitseme asiat nähdä ja niihin reagoida." (s.167)

Lisäksi Pietikäisen kirja antoi minulle muistuksen siitä, että omaa elämää koskevissa asioissa voimme olla kuskin sijaan matkustajia. Tässä on minulle selvä kehittämistehtävä: On syytä siirtyä kuskiksi, kun on sen aika, eikä vetäytyä matkustajan rooliin niissä asioissa, joihin voi itse vaikuttaa. 

Harri-Pekka Pietikäisen Tunne pelkosi, vapaudu elämään antoi minulle oivaltavia näkökulmia ja ajattelemisen aihetta ja toi vapautta loman aloittamiseen. Kiitos kirjasta @harripekkapietikainen!